Banjo määräsi UMO:n tahdin

Kuvat: Heikki Kasari

29.05.2017 14:38


Kirmo Lintinen johtaa

Kevään viimeisessä UMO:n Savoy-konsertissa esiteltiin banjon historia jazzsoittimena. Kyseisen instrumentin mahdollisuuksia nykymusiikissa havainnollisti taitavasti banjosolisti Jarmo Julkunen viimeisenä esitetyssä Sami Klemolan sävellyksessä. UMO:a johti Kirmo Lintinen. Yleisölle oli tarjolla lisäksi Lintisen hauskat ja informatiiviset välispiikit. Konsertti oli tavallaan matka myös jazzin historiaan, jossa rytmisoitin banjo polki tahdin.

Raimo Julkunen esittelee soitintaan

UMO:n lämmittelybiisinä soi Bill Evansin Waltz for Debby.  Toisena pääsi vuoroon Jelly-Roll Mortonin Grandpa Spells, jossa kuultiin banjon perinteistä komppisoittoa. Solistina kunnostautui Jouni Järvelä klarinetillaan. Kolmantena kuultiin King Oliverin ja Louis Armstrongin yhteinen Dippermouth Blues, jonka Fletcher Henderson myöhemmin levytti nimellä Sugar Foot Stomp. Tiettävästi kaikkien aikojen ensimmäiseltä sähkökitaratallenteelta peräisin oleva Charlie Christianin Soul Flight soitettiin Benny Goodman-versiona.

Viidentenä kuultiin aivan yllättäen Neal Heftin Cherry Point vuodelta 1953, luonnollisesti Count Basie-versiona. Vaihteensiirto Benny Goodmanista Count Basien shuffle-svengiin onnistui UMO:lta aivan loistavasti ja ehdin jo toivoa, että meno jatkuisi konsertin loppuun asti. Tämä nimittäin kuulosti musiikilta, jota totuin jo nuorena kutsumaan jazziksi. Neal Heftin sävellyksissä ja sovituksissa yhdistyivät aina jazzin parhaat ominaisuudet kuten svengi ja groove. Vain Eddie Lockjaw Davisin tenorisooloja jäin kaipaamaan. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen aloittaessani saksofonin soiton 13-vuotiaana.

Jouni Järvelä

Kuudentena esitetty Joe Zawinulin Mercy, Mercy, Mercy oli myös itselleni nostalginen. Olinhan soittanut sitä jenkkibändin kanssa asuessani New Yorkissa jo 1970-luvulla. Olli Ojajärvi sooloili ansiokkaasti tenorillaan. UMO:n volyymin kasvaessa banjo ei päässyt yliotteeseen.

Oma nostalgiamatkani päättyi siirryttäessä kotimaiseen ohjelmistoon. Kapellimestarina toimineen Kirmo Lintisen oma sävellys Oli Ilo oli sävelletty tilaustyönä uransa jo päättäneelle XL-yhtyeelle, mutta voin hyvin kuvitella Jarmo Saaren ja Arttu Takalon olevan lavalla sävelmassan keskellä. Pätkivän twist-rytmin ja mielestäni sekavan melodian sävyttämä meno katkesi välillä, kun Jarmo Julkusen sähköbanjo ja Ville Herralan bassokitara esittivät dueton.

Jarmo Julkunen

Viimeisenä esitetty Sami Klemolan säveltämä konsertin pääteos Crazy Saloon jatkoi sitä, mihin Lintisen kappale lopetti. Sekalaisten äänten ja sähköbanjon efektilaatikkojen ulinan keskeltä erottui Edward Vesala-tyylinen rumputyöskentely, jossa kunnostautui Ville Pynssi. Jarmo Julkunen oli sympaattinen esiintyjä eikä häkeltynyt, vaikka joutui hyörimään piellysmiehenä koneittensa ääressä. Toivottavasti UMO:n lounaskonsertit ja harvinaisempien sooloinstrumenttien esittelyt jatkuvat syksyllä.

 

 

 

Takaisin