Petteri Teräksen muistojamit

Kuvat: Veli-Matti Lähteenmäki

04.12.2017 21:55


Petterin muistojameissa Rattis täyttyi viimeistä istuinpaikkaa myöten.

Marraskuun viimeisenä keskiviikkona 29.11. Rattiksessa pidetty jami-ilta veti paikalle ison joukon porilaisia jazzmuusikoita ja tuvantäydeltä väkeä. Iltaa vietettiin lokakuussa kuolleen Jazz Society of Pori -yhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan Petterin Teräksen muistojamien merkeissä. Illan juontajana Palmgren konservatorion musiikinopettajana toimiva ja aktiivisesti eri kokoonpanoissa esiintyvä basisti Tomi Harrivaara avasi tilaisuuden.

– Petteri oli tunnettu hahmo Porissa, erityisesti jazzpiireissä hän oli mm. Pori Jazzin toiminnassa pitkään mukana aivan ensimmäisistä vuosista alkaen. Hän oli perustamassa Jazz Societyn toimintaa ja siitä alkaen, kun yhdistyksen jamitoiminta jatkui täällä Rattiksessa 2000-luvun puolivälissä, hän on ollut aktiivisesti mukana ja paikalla lähes poikkeuksetta jami-iltoina. Hautajaiset on pidetty 10. marraskuuta ja olemme nyt kokoontuneet muistelemaan häntä jazzmusiikin merkeissä. Tämän illan aikana esittämämme musiikin sisällön olemme pyrkineet valitsemaan erityisesti Petterin mieltymyksien mukaan.

Alkupuheen jälkeen Tomi esitteli paikalla olleet Petterin sisaren Anita Teräksen ja Petterin Helsingissä asuvan pojan Olli Teräksen. Rattis oli hyvin tuttu ympäristö Petterille. Rattis edusti sitä tilaa, mitä hän vaali ja minkä jamitoimintaa hän oli ylläpitämässä. Jazz Societyn puolesta hallituksen jäsenistä paikalla oli lisäksi Elise Virta. Pori Jazz ry:n perustajajäsenistä mukana paikalla olivat Jyrki Kangas, Risto Ennekari ja Kari Sarpila.

Illan teemana oli perinteikäs vanha jazz

Illan keskiössä oli tietenkin musiikki. Petteri piti erityisesti perinteisestä klassisesta jazzista, mikä pohjautui etupäässä Dixielandiin ja tyypilliseen New Orleansin alkuperäismusiikkiin. Niinpä illan ensimmäiseksi orkesteriksi oli valittu Meri-Pori Dixie Band. Yhtyeen johtajana toimiva trumpetisti Ismo Rinne muisti Petterin niistä ajoista, kun ravintola Otavassa pidettiin maanantaijameja 1960-luvun alussa. ”Petteri oli yksi niistä tyypeistä, joka tuli paikalle säännöllisesti joka maanantai kuuntelemaan, kun jameja pidettiin.”

Ismo sanoi yhtyeen soittavan vain kolme kappaletta, sillä soittajia oli paikalla niin paljon, että muillekin on annettava soittoaikaa. Ismo totesi, että ”oli hieman vaikeata tehdä valintoja, sillä en oikein tiennyt, mitkä kappaleet olisivat parhaiten sopivia tähän tilaisuuteen. Joka tapauksessa olemme päättäneet aloittaa kappaleella St. James Infirmary Blues”.

Se olikin nappiin osunut valinta. Vahvasti bluesviritteinen kappale toi heti silmien eteen kuvan New Orleansin kaduilla kulkevasta hautajaissaattueesta. Toisekseen alkuperältään tuntemattoman kappaleen teki tunnetuksi nauhoituksellaan vuonna 1928 ”muuan” Louis Armstrong, joka oli yksi Petterin suosikkiartisteja. Meri-Porin veteraanisoittoporukka jatkoi kappaleella Do You Know What It Means To Miss New Orleans, mikä kuului myös Louis Armstrongin ohjelmistoon. Kolmantena kuulimme Jimmy McHugh’n säveltämän I Can’t Give You Anything But Love. Ensi esityksensä vuoden 1928 tammikuussa Les Ambassadeurs Clubin Adelaide Hallissa New Yorkissa saaneesta kappaleesta muodostui sittemmin ikivihreä jazzstandardi, mitä voidaan kuulla usein ainakin perinnejazzpiireissä.

Hartaan hienostuneella tyylillä kappaleet esittänyt Meri-Porin Dixie Band ei kuitenkaan päässyt näin vähällä. Yleisö halusi vielä lisää ja ylimääräisenä saimme kuulla todella vanhan jo vuonna 1902 päivänvalon nähneen kappaleen Bill Bailey. Yhtyeessä soittivat seuraavat veteraanimuusikot Pekka Homeri, piano, Petri Stenfors, banjo, Erkki Stjerna, tuuba, Vesa Lilja, rummut, Waldemar Dojan, vetopasuuna ja työntöpasuuna, Matti Pajala, tenorisaksofoni, Kari Sarpila, klarinetti ja orkesterin johtajana sekä puhemiehenä toiminut trumpetisti Ismo Rinne.

Seuraavaksi Elise Virta piti pienen puheenvuoron.

– Näissä jameissa emme ole pitäneet mitään sisäänpääsymaksua. Sitä vastoin olemme myyneet arpoja jamien ylläpitämiseksi. Petteri hoiti aina tätä arpajaistoimintaa ja hankki pieniä palkintoja. Hän hoiti myös kynttilät kadunvarteen huomion herättämiseksi siitä, että sisälle kannattaisi tulla kuuntelemaan elävää musiikkia. Petterin tapana oli ottaa illan aikana yksi paukku, mikä yleensä aina oli yhden tähden Jallu. Tämän illan arpajaiset ovatkin poikkeuksellisesti sellaiset, että yhdellä 4,80 maksavalla arvalla kaikki voittavat ja se on se Jallupaukku. Sitten, kun jokainen on hakenut baarista Jallupaukkunsa, niin nostamme maljan Petterin muistolle.

Maljat nostettiin ja jostain yleisön seasta kuului positiivista palautetta, ”täähän on hyvää”. Siitä matka musiikin maailmaan jatkui vapaan jamittelun kera uuden soittoryhmän tultua lavalle.

Tomi Harrivaara jatkoi seuraavaksi kontrabasson varressa ja kokosi uuden soittoryhmän. Greg Note tuli lavalle trumpettiensa kanssa, pianon koskettimia hallitsi Turusta kotoisin oleva, mutta nykyään Helsingissä vaikuttava ja myös Palmgren konservatoriolla opettamassa käyvä Janne Levy.  Jazz Society of Pori -yhdistyksen perustajajäsen, Senior Advisor, pitkäaikaisena taiteellisena ankkurina toiminut ja ”tuhansien raitojen” -legenda Ilpo Kallio istuutui rumpusetin taakse. Nuori laulaja, Porin Teatterin Harmony Sisters -musikaalin yksi sisaruksista, Veera, eli Heta Halonen esitti lauluosuudet. Heta on Porin tyttöjä eikä kotkalaisia kuten Harmony Sisters -sisarukset olivat.

Petteri oli vuosien saatossa saattanut ystävilleen tiedoksi suosikkikappaleitaan. Hän tykkäsi ensisijaisesti instrumentaaliversioista, vaikkei laulettukaan jazz vastenmielistä ollut. Yksi tällainen suosikki oli Makin’ Whoopee, mistä hän oli erityisesti maininnut Gerry Mulliganin 1950-luvun alun huippukvartetin. Toinen sellainen oli Moonlight in Vermont, minkä viihdyttävässä pyörityksessä oli helppo vaipua yöunille rattoisan illanvieton päätteeksi.

Koolla ollut ”tuhansien nuottien bändi” esitti ensimmäisenä nämä kaksi kappaletta, tällä kertaa kuitenkin lauluversioina Heta Halosen taidokkaan hienolla esittämisellä. Varsin amerikkalaisesti piilorakkaudesta kertova Makin’ Whoopee on usein kuultu laulettuna. Tällaisen version teki myös mm. Louis Armstrong.

Willie Nelsonin syvällisen henkevä Moonlight in Vermont kuultiin myös Ella-henkisenä lauluversiona Hetan tulkitsemana.

Pennies in a stream
Fallen leaves of sycamore
Moonlight in Vermont
Icy finger waves
Ski trails on a mountain side
Snow light in Vermont
Telegraph cables
Sing down the highway
Travel each bend in the road
People who meet in this romantic setting
Are so hypnotized by the lovely
Evening summer breeze
Warbling of a meadow lark
Moonlight in Vermont

Heta lauloi tämän jälkeen yhtyeen säestämänä ehkä yhden kaikkein tunnetuimmista standardeista All Of Me.

Veneilyharrastus oli Petterille erittäin rakas ajanviete. Jo hyvään 50 vuoden ikään ehtinyt Kookapurra lähti veneilykaudella jokirannasta merelle aina kuin vain oli mahdollista. Tätä osaa Petterin elämästä kuvasi Rauno Lehtisen säveltämä bossa nova -tyylinen kappale Toiset Meistä, mikä kertoo laivoista ja niiden käyttämistä reiteistä vaaroja kiertäessään.

Niin ovat toiset meistä
Laivoja jotka löytävät väylänsä yksin
Niin ovat toiset meistä laivoja
Jotka poijulta poijulle käy
Ja niin ovat monet meistä lokkeja
Jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa
Sen turvaa sen tahtoa
Varmuutta ylitse mainingin
Niin luulin monta vuotta
Yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin
Kaipasin silloin laivaa valkeaa
Joka viedä voi aaltojen taa
Niin luulin monta vuotta
Yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin
Kaipasin silloin laivaa valkeaa
Joka viedä voi aaltojen taa

Tämä kokoonpano jatkoi vielä yhdellä kappaleella, mikä oli George Gershwinin The Man I Love. Sitä ennen Tomi sanoi, ettei ole mitään selvyyttä, miten tästä jatketaan ja ketkä tulevat soittamaan. ”Olen basisti en ennustaja”, näin Tomi kuulemma kertoo vaimolleen, kun tämä kysyy, että koska tulet kotiin. Ilmeisesti tämä oli yksi niistä basistivitsisarjaan kuuluvista letkautuksista.

Miehistö tosiaan vaihtui lavalla kappaleen Somewhere Over the Rainbow ajaksi. Greg Note jatkoi bassotrumpetin kanssa ja hänen rinnalleen tuli flyygelitorvea puhaltanut Matti Nurmi, pianon taakse asettui Tuomo ”Tumppi” Vähä-Pesola, sekä ”nuoret leijonat” -koulukunnan tämän vuoden jamimestarina kunnostautunut kitaristi Eero Eskelinen ja toinen hänen trionsa aisapari rumpali Aapo Karhumäki. Sen jälkeen Matti Nurmi poistui ja Tomi jätti kontrabasson Jyrki Kankaan haltuun ja yhtye jatkoi vielä parin kappaleen verran.

Jamien lopuksi nuorisoryhmästä oli paikalla vielä Eero Eskelinen ja Aapo Karhumäki, Tomin basson ohella. Lisäksi Greg Note ja Janne Levy palasivat lavalle ja tämä porukka soitti vielä kappaleen All The Things You Are. Illan päätteeksi Heta Halonen lauloi vielä nopeana jazzversiona kappaleen Laulu on iloni ja työni.

Tähän loppuun voisi vielä selventää tekstissä Ilpo Kallion kohdalla olevaa mainintaa tuhansien raitojen miehistä. Asia on sikäli ajankohtainen, että Yle Teema -kanavalla esitettiin lauantaina 2.12. musiikkidokumentti Tuhansien raitojen miehet – Suomen kompin tarina. Jos joku musiikin ystävä ei sattunut sitä huomaamaan, niin kannattaa käydä katsomassa se vielä Areenasta. Se on kertomus legendaarisista suomalaisista studiomuusikoista, joista Ilpo on siis yksi näistä ”komppikerholaisista”. Herrat työstivät taustaa toinen toistaan tunnetuimmilla levyillä muutama vuosikymmen sitten.

Pubravintola Rattis keskiviikkona 29.11.2017
Petteri Teräksen muistojamit

21.00 Meri-Pori Dixie Band
vapaat jamit

Takaisin