Yamandu Costassa soi koko manner

Kuvat: Vesa Tompuri

20.06.2017 08:59


Yamandu Costa

Jos piirtäisi isolla harpilla ympyrän, jonka keskipisteenä on eteläbrasilialainen Passo Fundon pikkukaupunki ja kitaristi Yamandu Costan synnyinkoti, saisi samaan ympyrään yhtä lailla Buenos Airesin kuin myös Rion de Janeiron. Saman kehän sisään mahtuisivat myös Kolumbia ja Chile sekä Paraguay ja Uruguay.

_ Radio kuuluu Etelä–Brasiliaan tasapuolisesti kaikkialta. Siitä kotimaakuntani ja oma musiikillinen keitokseni on peräisin. Brasilialainen perintö on tietysti tärkein, mutta siihen sekoittuu paljon muuta, Tampereen kitarafestivaaleilla kesäkuun alussa vieraillut virtuoosi kertoo.

Kulttuurinen vuorovaikutus näkyy myös makujen maailmassa: Tampere-talon keikan jälkeen Costalle oli järjestettävä kupillinen matéa, Argentiinan kansallisjuomaa, joka tunnetaan myös Rio Grande do Sulissa, Brasilian eteläisimmässä maakunnassa. Kesken matén hörppimisen Costa tarttuu kanadalaisen kitarasepän rakentamaan seitsenkieliseensä ja liittyy lahtelaisen Tuukka Terhon kymmenkielisellään takahuoneessa käynnistämään chorinhoon, vaikka takana on yksin vedetty raskas keikka.

Täysi Tampere-talon salillinen on hetkeä aiemmin kuullut maukkaan valikoiman klassisia ja Costan itsensä säveltämiä chorinhoja, joista ei energiaa eikä toisaalta herkkää lyyrisyyttä puuttunut. Jos hänen kitarataiteelleen on pakko hakea pari mahdollisimman läheistä vertailukohtaa, mieleen tulevat kaksi niinkin erilaista taituria kuin Baden Powell melodia- ja harmoniatajuineen sekä Paco de Lucia räjähtävine energioineen.

_ Jos Baden Powellista puhutaan, hän kyllä avasi ladun meille nuoremmille. Hän yhdisti brasilialaisen kitaraperinteen eri puolet ja toi siihen vielä bahialaisia, siis oikeastaan afrikkalaisia vaikutteita, Costa sanoo ja hörppää matéa pitkällä pillillä.

Kitara vaatii välillä viritystä

Lapsuus musiikin keskellä

Kuulin Yamandu Costaa ensi kerran hänen trionsa vieraillessa Suomessa kymmenkunta vuotta sitten. Se toimi loistavasti, mutta vielä paremmin svengaa hänen yhden miehen ja seitsemän kielen orkesterinsa. Ja kaikki tämä vailla mitään saundillisia kikkoja tai virtuositeetin itsetarkoituksellista tehostusta. Virtuoosi Costa on, mutta aina musiikin ehdoilla.

Kaikkein eniten silti nautin hänen balladeistaan, joissa kuuluu nuorena kuolleen kitaristi-säveltäjä Garroton henki, Garroton jota paria sukupolvea nuorempi Yamandu Costa pitää nerona. Neroudesta puhuminen saattaa hipoa pateettisuuden rajoja, mutta entäs sitten, kun pöydässä istuu tämän hetken ehkä hienoin kitaristi mukaan lukien niin sähköiset kuin kuusi-, seitsen- ja ties kuinka monikieliset ”luutut”.

Ja entäs sitten, jos tämä ei ole jazzia ja siksi ”väärällä” paikalla tällä palstalla! Biisit ovat läpisävellettyjä ja samalla täynnä spontaania iloa, joka ilmenee vaikkapa mielijohteisena scat-laulahteluna kesken räjähtävän soolojuoksutuksen ja seitsemännen kielen rytmikkään bassottelun.

_ Äitini on laulaja, isä kitaristi, setä puolestaan haitaristi ja toinen setä kontrabasisti. Kuusivuotiaasta olen imenyt tuon kaiken itseeni, Costa sanoo, puhuen milloin englantia ja milloin taas portugalia, jonka ”sujuva kuuntelu” ei tässä tapauksessa juuri tangeeraa kielen ymmärtämisen kanssa.

Parantumattomana Django-fanina en malta olla vertaamatta tätä koko suku soi -kuviota manouche-romanien vastaavaan kulttuuriin. Costakin paljastuu Djangon arvostajaksi, kehuu tämän tulkintaa Brazil-klassikosta.

Hetki on hieno: ensin unohtumaton konsertti, sen jälkeen kiinnostavia keskusteluja. Ja tästäkö sitten pitäisi kirjoittaa ”kritiikki”? Kiitos Tampere Guitar Festival ja Tomi Toivanen, kiitos Yamandu Costa!  

 

P.S. Jos joltakulta jäi väliin Tampere-talon konsertti – kai teitäkin on – suosittelen kesäistä matkaa Eurooppaan. Monaco oli vuorossa Tampereen jälkeen ja sen jälkeen nippu kesä-elokuisia festivaalikaupunkeja. Jos näihinkään ei ehdi, on hyvä syy reissata Rioon, Botafogon kaupunginosaan. Jos vaikka pääsisi kotistudion vieraaksi…

Takaisin