Haukkaamassa Isoa Omenaa

Kuvat: Heikki Kasari

12.02.2016 16:12


New Yorkin jazztarjonta jaksaa hämmästyttää! Tammikuun suurtapahtumia olivat Jazz Connect Conference, Winter JazzFest ja APAP. Koska vuosittain New York Hiltonissa järjestettävä APAP (The Association of Performing Arts Presenters) houkuttelee paikalle tuhansia musiikin ammattilaisia, monet muutkin jazztapahtumat on ajoitettu samalle viikolle. Runsaasti jazzia löytyy lisäksi suurtapahtumien ja tunnettujen klubien ulkopuolelta, jopa kohtuuhintaan.

 

 John Menegon Quartet Kitanossa

 Hyvänä esimerkkinä on japanilaisomisteinen hotelli Kitano, jossa on järjestetty jazzkonsertteja jo pitkään. Nyt esitykset on siirretty entisestä yläkerran baarista suurempaan ravintolatilaan aivan ala-aulaan. Samalla toki musiikkimaksua ja ravintolan minimivelotusta on hieman nostettu, mutta myös täysin pääsymaksuttomia iltojakin löytyy. Muista klubeista poiketen Kitano tarjoaa miellyttävän ja rauhallisen ympäristön, eikä ruokaakaan voi moittia. Päinvastoin klubiruoaksi se on erinomaista. Asiakkaiden iloksi on tarjolla ilmainen, erittäin nopea Wi-Fi. Japanilaista tehokkuutta!

Kun osuimme paikalle, ohjelmassa oli John Menegon Quartet ”Tribute to Charlie Haden”.  Kvartetin vetäjä John Menegon on itsekin basisti, joten hän on vihkiytynyt Hadenin musiikille. Muutettuaan aikoinaan Kanadasta New Yorkiin hän on ehtinyt esiintyä vuosien varrella tunnetuissa kokoonpanoissa, listalta löytyvät mm. Steve Grossman, Pat Metheny ja Joe Lovano.

Frank Kimbrough

Frank Kimbrough

Pianossa oli pitkän uransa aikana monessa mukana ollut Frank Kimbrough. Hän tuli tunnetuksi myös USA:n ulkopuolella soittaessaan useita vuosia Maria Schneiderin orkesterin kiertueilla. Oman kertomansa mukaan bluesin ja modernismin välimaastossa seikkaileva Kimbrough opettaa nykyisin Juilliardissa. Rumpali Steve Williams on soittanut Monty Alexanderin triossa ja vaikutti peräti 25 vuotta Shirley Hornin taustabändissä. Ainoa, jolla vuosina mitattuna on vähemmän kokemusta, oli tenoristi Joel Frahm.

Joel Frahm

John Menegon ja Joel Frahm

Konsertin aikana selvisi heti, ettei – toisin kuin normaalissa työelämässä – pitkällä kokemuksella ole aina merkitystä. Jazzissa merkitsee vain se, mitä saat ulos instrumentistasi esiintymishetkellä. Joel Frahm oli aivan ylivoimainen solisti. DownBeatin asiantuntijaraati ei ole poiminut häntä turhaan nousevien tähtien listalle. Muutettuaan lapsuudessaan Wisconsinista Connecticutin Hartfordiin hän pääsi jo 17-vuotiaana esiintymään Brad Mehldaun kanssa paikalliseen ravintolaan. Opinnot Manhattan Schoolissa toivat hänet New Yorkiin, jossa hän esiintyy säännöllisesti mm. Smalls-klubissa.

Konsertin jälkeen Frahm kertoi soittaneena noin vuosi sitten Suomessa, tosin paikka jäi epäselväksi. Illan ohjelmisto koostui pääosin Charlie Hadenin sävellyksistä (Nice Eyes, Child’s Death, Spanish Love Song), joukossa myös basistin oma kunnianosoitus Hadenille (Hymn for Charlie). Bändi sai aikaan periaatteessa hyvää hard bop-menoa mutta yllätyksetöntä. Ilman Joel Frahmin taidokkaita sävelkuluja ja energiaa musiikki olisi jäänyt hieman latteaksi ja hengettömäksi eli ammattilaisillakin on kiusaus rutiininomaiseen työskentelyyn, ellei joku pane vauhtia rattaisiin. Fonisoolot saivat rumpalin innostumaan – jopa hetkittäin niin, että bändin alkuaan hyvä balanssi katosi. Loppubluesin nimi jäi hämärän peittoon, mutta siinä tenoristi pääsi soittamaan kaikki tuntemansa intervalliskaalat (niitä oli paljon), jopa tuplatempossa. Kimbrough pärjäsi pitkään hienosti, mutta yht’äkkiä ideat loppuivat. Kenties sen takia, että bändin ruokatauko oli alkamassa.

 

Jazzharmonic Orchestra Symphony Spacessa

Symphony Space-niminen luovan taiteen keskus konserttisaleineen sijaitsee vain parin korttelin päässä Manhattanin asunnoltamme. Huomasimme aamulla, että siellä esiintyisi illalla bigband nimeltä Jazzharmonic. Päätimme lähteä katsomaan, mistä oikein on kyse.

Ron Wasserman

Ron Wasserman

Pitkään New Yorkin baletin orkesterissa basistina toiminut Ron Wasserman oli keksinyt idean perustaa uudenlaisen jazzorkesterin, joka keskittyisi erityisesti instrumenttiharmonioihin. Jazzharmonic aloitti nyt tammikuussa julkiset esiintymisensä harjoiteltuaan sitä ennen reilun vuoden. Kapellimestarina toimii hiljattain Manhattan Schoolista valmistunut japanilainen säveltäjä ja sovittaja Miho Hazama, jonka sävellyksiä kuultiin illan ensimmäisessä puoliskossa.

Miho Hazama

Miho Hazama

Konsertin jälkiosan pianosolistiksi oli kutsuttu Suomessakin moneen kertaan käynyt Jim McNeely, joka oli tuonut mukanaan Euroopassa esittämiään sovituksia. Herra tuli aikoinaan tunnetuksi Thad Jones-Mel Lewis bändistä. Viime vuosina hän on toiminut usein eurooppalaisten orkesterien sovittaja ja johtajana. Tuorein Suomen keikka taisi olla Sibafestissa v. 2014. Myös hänellä on yhteys Manhattan Schooliin, sillä hän kuuluu sen opettajakuntaan. Vieraileva solisti oli oboisti Randall Wolfgang, jonka Wasserman esitteli kertomalla soittaneensa tämän kanssa balettiorkesterissa satoja kertoja Pähkinänsärkijää, arvellen kuitenkin itsellään olevaan maailmanennätyksen eli peräti 900 esitystä.

 

Jim McNeely

Jim McNeely

Vaikka Jazzharmonic-orkesterilla oli perinteinen bigband kokoonpano, sävellysten ja sovitusten ansiosta svengiä onnistuttiin välttämään! Samaan näyttää pyrkivän myös Justin DiCioccio, jälleen Manhattan Schoolista, itse asiassa koulun jazzosaston johtaja ja entinen sinfoniaorkesterin rumpali. Hänen Symphonic Jazzorchestraansa tuli kuultua pari vuotta sitten. Svengin välttäminen ei siis olekaan puhtaasti pohjoismainen tai eurooppalainen etuoikeus. Ehkä siitä on tullut uudemman bigband-musiikin yhteydessä jonkinlainen muoti-ilmiö?

Koska konsertin ensimmäistä osaa leimasi lievä alkukankeus, olisi luullut musiikin osoittautuvan vaikeaksi vastasyntyneelle orkesterille. Näin ei kuitenkaan ollut, muusikot selvittivät läpisävelletyt ja -sovitetut kappaleet erinomaisesti. Sen sijaan komppi oli ongelmallisempi. Olisimme kaivanneet tuhdimpaa rumpalia ja svengaavampaa basistia. Kaiken lisäksi balanssi heittelehti, välillä rummut olivat liian lujaa ja basso liian hiljaa. Yleisesti ottaen aksenttien katkaisemat äänimassat olivat hyvin kapellimestarin hallinnassa, mutta ehkä juuri massiivisesta äänivyörystä johtuen solistit tahtoivat hukkua sen alle.

Väliajan jälkeen Jim McNeely otti auktoriteetillaan komennon haltuunsa, vaikka nuori Hazama jatkoikin kapellimestarina. Äänivyöry talttui, kun pianisti siirtyi hiljaisiin balladeihin. Tosin Nino Rotan Elegia, joka alkoi herkällä ja kuulaalla oboesoololla, joutui sekin puhallinsektion hyökkäyksen kohteeksi. McNeelyn sävellyksistä esitettiin mm. Ad Parnassum, Chromatic Tears, In This Moment ja Big Red Thing. Näistä ensin mainittu kappale oli sikäli mielenkiintoinen, että se oli sävelletty Sveitsin Radion orkesterille Paul Kleen maalauksia mukaillen. Siinä McNeelyn hienovarainen ilmaisu pääsi oikeuksiinsa. Itse asiassa silmät sulkemalla tuli helposti mieleen kotimainen tähtemme Aki Rissanen.

Kehityskykyisiä solisteja oli kokoonpanossa useita mm. altisti Jay Rattman ja trumpetisti Matt Holman. Vanhemman polven trumpetisti Alex Norris osoitti nuoremmille kaapin paikan hyvin rakennetulla soolollaan ja loistavalla ylärekisterin käytöllään. Alkuosan loppupuolella solistina kunnostautui tenoristi Jason Rigby ja loppuosassa hänellä oli soolo jokaisessa biisissä. Hän muistutti sekä ulkonäöltään että soittotyyliltään Joe Lovanoa. Jopa suukappale näytti Lovanon vakiomallilta.

Alle 200 paikkainen sali oli aivan täynnä ja Wasserman kertoikin varaavansa Symphony Spacen ison salin seuraavana vuonna. Ilmeisesti tämäntyyppinen musiikki houkuttelee jazzin pariin aivan uutta yleisöä, sillä kaikki eivät voineet olla bigbandin jäsenten sukulaisia tai tuttavia. Koska monille taputtaminen soolojen jälkeen vaikutti olevan outoa, arvelimme heidän olleen klassisen ihailijoita.

Varsinaisille jazzin harrastajille konsertti ei tarjonnut paljoakaan. Itse asiassa jäi harmittamaan, etteivät hyviksi solisteiksi osoittautuneet puhaltajat saaneet tukea svengaavasta kompista, svengiä kun ei ollut. Tarkkaan sovitetussa musiikissa solisteja suurempaan rooliin pääsevätkin säveltäjät ja kapellimestarit. Niin erilaisia olivat Miho Hazaman ja Jim McNeelyn sävellykset, että voimme sanoa konsertissa nuoruuden ylipursuava voiman ja varttuneisuuden rauhallisen seesteisyyden toimineen täydellisinä vastakohtina.

 

Juilliard Jazz Orchestra

Juilliardin opiskelijoista koottu bigband Juilliard Jazz Orchestra jatkaa vanhaa konserttiperinnettään. Muutaman kerran vuodessa tunnettu jazzmuusikko saa valmentaa opiskelijat konserttia varten. Tällä kertaa oli vuorossa moninkertainen veteraani jo 89-vuotias Jimmy Heath. Hän oli valinnut ohjelmistoon itsensä lisäksi kolme bebop-kauden säveltäjää: Tadd Dameron, Gil Fuller ja Chico O’Farrill (Arturo O’Farrillin Kuubassa syntynyt isä). Konsertin esitteli Aaron Flagg,  joka johtaa nykyisin Wynton Marsalisin allaisena Juilliardin jazzosastoa.

Jimmy Heath tuoreine sovituksineen

Jimmy Heath tuoreine sovituksineen

Toisin kuin Joe Lovano pari vuotta sitten, Jimmy Heath ei esiintynyt itse solistina, vaan keskittyi bändin johtamiseen. Monet välispiikit olivat hauskoja, huumorintaju oli edelleen tallella. Heath oli keksinyt uuden käsitteen ”Bebop-kauden romantikot”. Näihin hän luki Kenny Dorhamin ja Tadd Dameronin. Heidän sävellyksensähän ovat edelleen suosittuja, ehkä juuri melodisuutensa ansiosta.

Pitkän uransa varrella Jimmy Heath on ehtinyt olla monessa mukana. Hän on kerännyt myös suuren määrän erilaisia tunnustuspalkintoja ja arvonimiä kuten Juilliardin ensimmäinen jazzin kunniatohtori ja National Endowment for the Arts Jazz Masters-palkinto, jonka jakotilaisuudessa olimme mukana ja jossa hän myös esiintyi solistina. Levytyksiä on kertynyt yli 125 kpl ja sävellyksiä peräti 130. Vanha herra kiertää edelleen Eurooppaa ja Kanadaa workshoppien ja klinikoiden tähtenä.

Dameronin tunnetuista biiseistä kuultiin Our Delight, On a Misty Night ja Good Bait. Heath oli onnistunut tekemään omiiin sävellyksiinsä Without You No Me ja Basic Birks parhaat sovitukset. John Birks Gillespie, jonka kunniaksi ne oli sävelletty ei kuitenkaan ollut niihin tyytyväinen, veisteli Heath – varsinkaan ensimmäiseen, joka oli kaiken lisäksi trumpettisuuruuden tilaustyö.

Tenoristeina kunnostautuivat skotlantilainen lapsitähti Ruaridh Pattison ja Julian Lee. Trumpetisteista erottui Enrique Sanchez, joka toteutti monen vaskipuhaltajan unelman soittamalla korkealta ja kovaa. Pasunisteista kiinnosti nuori nainen Kalia Vandever. Tapasimme Jimmy Heathin lyhyesti konsertin jälkeen. Korkeasta iästään huolimatta hän vaikutti olevan kaikin puolin vetreässä kunnossa. Joka kerran tavatessamme hän muistaa mainita Esko Linnavallin ja UMO:n.

Vaikka lumimyrskyt voivat olla uhka, New Yorkiin kannattaa suunnata vuoden vaihteessa. Joulu siellä on elämys ja tammikuun jazztarjonta tuhtia alan erilaisten tapahtumien myötä. Niistä lisää myöhemmin.

Takaisin