Dallapén tahtia ja Pohjosta Alankoa

Kuvat: Osku Rajala & Soili Vauhkonen

10.07.2017 07:51


Dallapé ja Juha Hostikka

Sata-Häme Soi Ikaalisissa tarjoili torstaina 6.7. ohjelmistossaan hieman myös jatsillista nostalgiaa sekä järeän annoksen avantgardea. Ensin tyyssijana oli Ikaalinen -sali, myöhemmin illalla tupaten täysi Oma Tupa.

Alkuilta Ikaalinen -salissa mentiin nestorijazzbasisti Heikki Kahilan makoisten juontojen myötä suomalaisen elokuvan musiikilliseen nostalgiaan – Valkea Ruusu: Suomi-Filmin sävelin. Sinne, jossa Tauno Palo, Ansa Ikonen hurmasivat katsojia mustavalkoisina. Sinne missä Molli-Jori oli laivastossa tai Pekka Puupää ja Pätkä kesälaitumella… huima annos kerrottua historiaa, jonka musiikillinen ulottuvuus kattoi myös jazzillisesti  mm. Harmony Sistersit ja Bruno Laakon…

Dallapé oli kunnon tikissä… muiden taakse osin peittoon jäänyt rumpali Anssi Nykänen takoi tanakan perustahdin basisti Harri Rantasen myötä, jota pitkin muiden oli helppo marssia. Ja kyllä iso orkesteri  marssikin… ja sen komentaja  Juha Hostikka tempaisi muutaman komean laulusuoritteen. Tämän tenorin laulussa löytyy paljon legendaarisen Olavi Virran viitoittaman polun kulkijaa…

Samaa komeutta ei sen sijaan voi sanoa illan toisesta urospuolisesta laulusolistista Mikko Leppilammesta.  Tuntui jotenkin kornilta, että Leppilampi,  hyvän juontajakarriäärinsä myötä, pannaan laulamaan moisen orkesterin eteen. Voi kauhistus sentään, mitä valkotakit olivat saaneet säestettäväkseen… siispä, juontaja pysykööt lestissään… tiedoksi myös Hostikalle.

Sen sijaan Ikosen siskoskolmikko mukaili kohtalaisen hyvin Valtosen sisaruksia eli Harmony Sistersia (kuten amerikkalaisia Andrew Sistersejäkin) ja esiintyi edukseen myös muissa rooleissa, joista kouriin tuntuvin oli Aili Ikosen soolo Kuningaskobra. Toivottavasti sisarusparvi jaksaa työstää nautittavaa kokonaisuuttaan, sillä heille on varmasti tilausta…

Lähes tuhatpäinen kuuntelijajoukko sai konsertissa kuultavakseen tuhdin annoksen nostalgista tietoa ja erinomaista musisointia. Pieniä pilkunpanoja voi aina löytää, mutta kokonaisuus toimi hyvin ja ammattimasen sujuvasti. Dallapé on hieno kokonaisuus… vain solistien suhteen se ei ole aina täysin onnistunut.

No, yleisö kuitenkin tykkäsi tosi paljon ja antoi siitä myös bändille ansaitun palautteen. Yleisöä vartenhan kaikki työ tehdään ja valkotakkien suoritus oli siksi onnistunut.

Ulottovuuksien kokeilun ollotus alkakoon

Avantgardistinen taivas… tai helvetti

Kun kaikki penkkivit olivat tupaten täynnä, niin salin takaosaan rakennettiin vielä yksi lisärivi, jotta sardiinipurkkimainen tunnelma olisi valmis hikoilemaan ja nauttimaan jollotuksella alkanutta konserttia. Oma Tupa tulisi pursuamaan väkeviä tuntoja ja äärirajoja jopa hivelevää balkanijatsia.

Lavalle syöksähti vapaudenpatsas… tai ledi-lierikkoinen lucia-poika Ismo Alanko. Lavan toiselta laidalta laatikkovalopää, kai itäisestä naapurustostamme, siis Kimmo Pohjonen. En tiedä, mistä heidän välinen paatoksellinen ollotus / jollotus kertoi… lähinnä kai putinistisesta trumppailusta… Jouni ja Aslakkikin jäävät varmasti joikhuineen assistenteiksi…

Riisuttiin alkukarvoitusta vähemmäksi ja otettiin instrumentit mukaan leikkiin. Kinasteltiin ja haastettiin riitaa musiikin sanattomin keinoin… muistattehan leikin: Kuka sanoo viimeisen sanan… tai sananlaskun: Äänelläänhän se vareskin laulaa…

Kytee ja savuaa, haitari haastaa kitaraa…

Haitari mourusi ja repi palkeet täyteen ilmaa… purkaen se voimalla sävelsekoilun myötä lännen preerioiden sankarisolistin päälle. Vastapainoksi iski Alangon kitara kuin kalkkarokäärme. Helvetillistä musiikki-  ja ääni-avandgardismia, joka hipoili kakofonian rajoja. Silti hallittua ja kadehdittavan upeasti toteutettua meininkiä ja äänimaailman ulottovuuksien kokeilua… huh, huh, hejaaaa…

Tämä musiikillinen sekosikailu ja taustalla lisätehoa paahtava Tuomas Norvion samplemaailma että inhimillistämättömät valojuoksut ja psykedeliset sykkeet saivat järjenrippeet hypnotian valtaan. Valtaan, jota varsinainen lavan itä-länsiottelu pirunpolskineen tai balkanijatseineen paahtoi täydellä teholla…

Pahinta tässä koko jutussa oli se, että se maistui pääosin hyvältä. Liiankin hyvältä ollakseen totta. Toisaalta sen elementit toistivat jollainlailla toisiaan eikä ottelun lopputulos tullut täysin selville… no, väliäkö sillä… ilmeisiä oksennuspusseja ei tarvittu, eikä leditekniikka polttanut esiintyjien korvien väliä.

Viulusta sello ja lyyrista yhteissointia

Tämä valtaisa tunteiden purkaus ja väkevä voimainkoitos… ulottovuuksien ja omien rajojen etsiminen, että raa’an rujo kattaus päättyi kuitenkin inhimillisyyteen, lyyriseen melodisuuteen…

Todella rajun nautittava spektaakkeli, joka koetteli yleisön kestorajoja… mutta, kun olit Oman Tuvan sardiinipurkissa, niin kaikkien oli pakko kestää… onneksi, sillä tällaista herkkua on harvoin tarjolla… ja näin väkevästi toteutettuna.

Aikalaisia velikultia ja mestarillisia taiteilijoita molemmat… Kimmo Pohjonen ja Ismo Alanko… unohtamatta taustottajasamplari Tuomas Norviota.

Sata-Häme Soi osoitti näillä kahdella konserttilla ohjelmistonsa laajuuden. Sen tarjoaman tason. Samalla se jätti sytön laajempaan tutustumiseen tapahtuman kokonaisvaltaiseen tarjoiluun. Tarjoiluun, jonka pääosassa on edelleen pirunpalje, kurttu, hanuri, haitari… lapsi, jolla on monta nimea ja monta eri käyttötarkoitusta.

Ihastusta aiheutti myös se talkoohenkisyys, jolla tapahtuma on rakennettu vuosi vuoden jälkeen. Siispä, vuosi se on ensi vuosikin… Ikaalisiin!

 

 

Takaisin