Jazzahead! 2017 – European Jazz Meeting I

Kuvat: Jouko Kirstilä

01.05.2017 13:22


Céline Bonacina

Bremen 1.5.2017

Perjantaina Bremenin jazzahead! oli omistettu eurooppalaisen jazzin esilletuontiin. Kolmella esiintymislavalla kävi yhteensä 16 orkesteria, 8 iltapäiväsessiossa ja toiset 8 iltasessiossa. Jokaisella yhtyeellä oli taas torstaiseen tapaan 30 minuuttia aikaa esittää parasta osaamistaan. Iltapäivän konsertit käynnistyivät klo 14 Messuhallin puolella itävaltalaisen David Helbockin Trion esityksellä.

Suuntasin kuitenkin ensimmäiseksi suoraan Kulturzentrum Schlachthofiin, ”Teurastamon” puolelle, missä aloitti ranskalainen baritonisaksofonisti Céline Bonacina. Pienikokoinen hoikka nainen ja lähes yhtä iso soitin oli jotenkin upea näky. Hän on samassa sarjassa kuin Linda Fredriksson, jonka tapasin sattumalta messuhallin puolella samana päivänä vähän myöhemmin. Terveisiä vain Lindalle, olisipa hieno yhdistelmä nähdä nämä kaksi naista yhtä aikaa lavalla baritoniensa kanssa.

Céline käskytti baritoniaan maistuvasti.

Olen kuullut Célinea aikaisemmin Lontoossa vajaat neljä vuotta sitten ja hänen soittonsa herätti jo silloin heti huomiota, joten tilaisuudesta oli otettava koppi ja katsoa missä nyt mennään.

Vietettyään vuosikausia La Reunion saarella hän palasi Pariisiin lyöden itsensä läpi varsin nopeasti Ranskan jazzpiireissä. Myöhemmät julkaisut, palkinnot ja maailmanlaajuiset esiintymiset ovat osoittaneet hänen olevan poikkeuksellisen lahjakas.

Bremenissä hänen monikansallisessa Crystal Rain Quartetissa soittivat englantilainen pianisti Gwilym Simcock kanadalainen kontrabasisti Chris Jennings ja israelilainen rumpali Asaf Sirkis. Noin vuosi sitten yhtyeeltä ilmestyi Crystal Rain -albumi, minkä sisällöstä rakentui myös iltapäivän konsertin ohjelmisto.

Asaf Sirkis

Muusikot ovat aina matkalla jonnekin, sanoi Céline ja näin aloituskappaleeksi soveltui varsin hyvin On the Road. Hieman sävyisän alun jälkeen mentiin tehokkaasti ja mitään säälimättä välillä vähän tuuletellen, kunnes Cyclone alkoi liikuttaa nurkkia uhkaavasti. Räväkän raastava jytinä sai lopulta yleisön mylvimään suosionosoitusten myötä.  Sirkis pääsi vielä tykittämään erikoista rumpujen yhdistelmää konsertin päättäneen Two sides -kappaleen aikana ja Céline säväytti viehkeän leikkisästi luritellen sopraanolla loppusävelet.

Célinen railakas tapa puhaltaa oli innostavaa kuunneltavaa.  Jauhavan selkeä ja hyvin rullaava groove -pohjainen tanssittava funk oli osana muuten välillä varsin abstraktisia kuvioita saaneessa esityksessä.

Emil Brandqvist tahditti siististi trioaan.

Emil Brandqvist Trio aloitti oman osuutensa Messuhallin puolella varsin seesteisesti ja rauhallisesti. Viime vuosina yhtye on tehnyt tasaisen varmaa työtä Euroopan lavoilla. Göteborgissa Brandqvist sanoi asuvansa huoltoaseman naapurissa ja olevansa hyvin harmissaan siitä, sillä liikenne on kasvanut kaiken aikaa räjähdysmäisesti. Joudun viemään kaksi poikaani koulutielle kädestä pitäen, sillä liikenne on vaarallisen vilkasta. ”Siitä minulle tuli mieleen säveltää kappale Du Håller Min Hand, jonka esitämme seuraavaksi”, sanoi Emil. Viimeisin levy Falling Crystals oli pohjana esitykselle.  Triossa soitti pianoa suomalainen Tuomas A. Turunen ja kontrabassoa ruotsalainen Max Thornberg.

Pianonsoiton voimallisuutta

Vadim Neselovskyi ohjaili tiiviisti elein ja ilmein.

Ukrainasta Saksan kautta Bostoniin kulkenut ja sittemmin New Yorkiin asumaan jäänyt pianisti Vadim Neselovskyi on noussut nopeasti tuulen lailla suuren yleisön tietouteen.

Tästä saatiin hyvä näyte perjantaina Teurastamon pimeydessä, kun hän tuli lavalle trionsa kanssa.  Hän suorastaan hyökkäsi flyygelin koskettimille ja purki energisen latauksen kielien kautta paikalla olleen yleisön äimisteltäväksi.

Hän on nuori lahjakkuus, karismaattinen kyky, jolla on paljon sanottavaa. Yksinkertaiset äänien toistot muuttuivat ripeästi kaiken ylitse meneväksi valtavaksi voimaksi, kun Vadim venytti kosketuksiaan ja vääntelehti ryöpsähdellen puolelta toiselle.

 

Ilmeitään kaiken aikaa vaihtaen Vadim katseli Los Angelesista kotoisin olevan kontrabasisti Dan Loomisin ja israelilaisen rumpali Ronen Itzikin tekemistä. Vuorovaikutus oli välitöntä ja äänet lennähtivät ja vaihtoivat paikkaa jatkuvassa keskeytymättömässä keskustelussa.

Keskinäinen luottamus ja vuorovaikutus löytyivät nopeasti ja rajulla otteella toiminut soitto sai kuitenkin melodista pohjaa rullaten kevyenoloisesti. Vadim Neselovskyi oli kuin voimalaitos ohjaillessaan soiton etenemistä välillä kevyin kosketuksin välillä taas rymistellen kuin kauhukakara. Soitosta huokui valtavaa voimaa, mutta myös hienotunteista harmonista herkkyyttä, yksinkertaisuutta ja vastapainona monimutkaisia rakenteita. Esitys oli monipuolinen kokonaisuus vastakohtaisista aineksista koottua jännittävää sekoitusta.

Julian Siegel Quartet

Messuhallissa jatkettiin brittiläisin voimin, kun lavalle saapui Julian Siegel Quartet. Tenorisaksofonisti Julian Siegelin rinnalla kvartetissa soitti yksi UK:n tunnetuimmista jazzpianisteista Liam Noble, jonka luistava kosketus ja musiikillinen näkemys toimivat mainiosti yhteen Siegelin sävellystyön kanssa. Basisti Oli Hayhurst ja rumpali Gene Calderazzo täydensivät kvartetin.

Julianin mielestä sopiva aloituskappale olisi Opener ja siitä setti lähti liikkeelle. Yhtye on menossa levyn äänitykseen kesäkuussa ja tulossa on uusi levy. Nyt he soittivat kappaleita aikaisemmalta Urban Theme Park -nimiseltä levyltä.

 

Soitto eteni tyylillisesti perinteisen jazzin peruskaaviolla, seuraillen teemaa ja vaihdellen soolojen kautta takaisin. Esitys ei missään vaiheessa oikeastaan lähtenyt erityisesti lentoon, vaan kulki varsin maltillisesti ilman suurempia irtiottoja. Setti loppui herkkään balladiin, Song.

Hollantilainen iskuryhmä ja ilotteluporukka iso Broken Brass Ensemble jatkoi päivän ohjelmisto Schlachthofin puolella. Kyseessä on tyypillinen New Orleans -tyylinen puhallinorkesteri, missä vaskisoittimilla on pääpaino. Yhtyeessä oli kaksi trumpetistia ja kaksi vetopasunistia sekä alttosaksofonisti ja sausafonisti täydennettynä tavallisella rumpusetillä ja conga -rumpujen yhdistelmällä. Räiskyvän räksyttävä ja rehellinen menopeli siis, missä ei vauhti hiljentynyt hetkeksikään.

Heidän soitossaan pääpaino oli voimantuotto kirkkaasti korkealta sekä jatkuva liike. Päämäärästä en tiedä, mutta meno oli hurjan energistä. Kaverit heiluivat lavalla sellaista villiä kyytiä, ettei siinä kuvaamaan ehtinyt, kun liike ei koskaan pysähtynyt.

En tiedä on sitä tulossa vanhaksi, mutta itseäni tämä ei oikein säväyttänyt. Ehkä se raju rypistys ja jatkuva ”kaahailua” vain ei oikein istu omaan ajatusmaailmaani, varsinkaan, kun vanhan selkeäpiirteisen New Orleans musiikin rakenne oli hieman raiskatun oloinen moninaisine lisävariaatioineen.

Puhdasta harmoniaa

Ranskalainen EYM Trio on yhtye, minkä soitossa melodinen hienostuneisuus, kliinisen kaunis harmonia ja aito tasapainoinen tunnetila kohtaavat. Yhtyeen erikoinen nimi syntyy soittajien etunimien ensimmäisistä kirjaimista. Pianisti Elie Dufour, kontrabasisti Yann Phayphet ja rumpali Marc Michel kohtasivat vuonna 2010. Heillä oli yhteinen näkemys tekemästään musiikista ja kun kemiat sopivat yhteen, niin soittokin alkoi sujua. He ovat päässeet maineeseen omalla miellyttävällä ja sensitiivisellä soitollaan.

Trio on ehtinyt urallaan voittaa mm. kansainvälisen Getxo Jazzin nuorille yhtyeille järjestämän kilpailun. Muissakin kilpailuissa on tullut menestystä. Viime vuoden marraskuussa heidän uusin Khamsin -albumi tuli ulos ja sen ympärillä heidän 30 minuutin mittaisen setin sisältö liikkui. Trio teki seitsemän keikan matkan Intiaan, jonka aikana he perehtyivät intialaiseen kansanperinnemusiikkiin ja sen vaikutteet olivat tarttuneet heidän soittoonsa.  Trio soitti omia sävellyksiään, joista intialaiset uudet etniset sävyt yhdistyivät pohjoisafrikkalaisesta arabimusiikista saatuihin aineksiin ja osin pienistä välähdyksistä romaanimusiikista kappaleissa Cinco Pilova, Little Zéphir ja Bangalore.

Uutta tukevaa saksofoninsoittoa – Eli Degibri Quartet

Eli Degibri teki vakuuttavaa jälkeä.

Israelilainen saksofonisti ja säveltäjä Eli Degibri on kohonnut nykyjazzin kovaan luokkaan. Seitsemän albumia tähän mennessä julkaissut Degibri on kiertänyt monien suuruuksien mukana kansainvälisillä areenoilla ja noussut rivakasti saksofonistien kärkikaartiin maailmalla.

Kouluttauduttuaan Berklee College of Musicissa ja Thelonious Monk Institutessa hän palasi takaisin Israeliin.

Kierrettyään aikansa muiden soittajien orkestereissa hän on nyt kasannut oman Quartetin, jota kuultiin perjantai-iltapäivän konserttisarjan päätteeksi Bremenin Messuhallin lavalla. Yleisöä alkoi olla paikalla jo ruuhkaan asti, joten piti hääriä tarkkana, jotta pääsisi mahdollisimman lähelle lavaa.

Eli Degibri oli kerännyt ympärilleen taitavan nuorisokolmikon, joista hän erikseen korosti yhtyeen vain 20-vuotiaan rumpali Eviatar Slivnikin rytmityskykyjä. Hän oli tosiaan taidokas, mutta kyllä lavalla kävi muitakin nuoria rumputalentteja, minkä saatoimme myöhemmin todeta. Kvartetin täydensivät kontrabasisti Tamir Shmerling ja pianisti Tom Oren.

Eli oli esitykseensä valinnut kappaleita viimeisimmältä albumiltaan Cliff Hangin’.  Aloituksena oli The Troll ja sitä seurasi nimikkokappale. Sen jälkeen Eli kertoi Cole Porterin sanoin, että mehiläisetkin voivat olla rakastuneita, Even Bees Do It. Sitten kuultiin The Unknown Neighbour ja lopuksi Eli halusi omistaa kaksi viimeistä lyhyttä osaa sielukkaalle Hank Mobleylle levyltä Soul Station, sillä nimenomaan Mobley oli se jazzmuusikko, joka sai Elin rakastamaan jazzia.

 

jazzahead! 2017, Bremen 28.4.2017
European Jazz Meeting
14.35 Céline Bonacina
15.10 Emil Brandqvist Trio
15.45 Vadim Neselovskyi Trio
16.20 Julian Siegel Quartet
16.55 Broken Brass Ensemble
17.30 EYM Trio
18.05 Eli Degibri Quartet

Takaisin