Juurihoitoa ja kitaravirtuooseja Keitelejazzissa

Kuvat: Ankku Ronkanen

08.08.2015 15:50


PFM:n Franz Di Cioccio

Juurimusiikki oli tänä vuonna yksi monista Keitelejazzin teemoista. Suomessa sitä parhaiten edustaa Hoedown. Hoedownin solistivieraina olivat Jukka Gustavson (urut, laulu) ja Tuomari Nurmio (sikarilaatikkokitara, laulu). Iltaohjelmissa jazzteltalla kuulijoita hemmoteltiin myös huikeilla kitaravirtuooseilla.

Hoedownin Amerikan makuinen tavaramerkki – varsin helppoja folk-, blues-, country- ja rocksävelmiä fuusioituina – toimi sujuvana roots-koosteena. Yhtye on hionut stemmalaulun hyvään lavakuntoon, mikä tässä lajissa onkin ehdoton edellytys kuulijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Soitinsolisteina Ninni Poijärven (viulu), Olli Haaviston (teräskitara) ja Jarmo Nikun (sähkökitara) olivat jälleen innostavia.

Hoedownin oma juuret lonkeroituvat valkoisten ja mustien jenkki-innoittajien kesken. The Bandin, Little Featin, Hank Williamsin ja Kasey Chambersin sävelmiä muut eivät Suomessa juuri pidäkään ohjelmistossa. Yhtyeen outputiin oli tullut lisää kulmaa ja tartuntapintaa, turhan sliipattua piirrettä oli karsiutunut pois, vaikka vieläkin sitä on.

Kaksi toisistaan noinkin poikkeavaa settiä vietiin läpi uskottavasti; molempien solistien kanssa on myös levytetty, Mountain Information ja Tales of Judge Bean. Ohjelma oli sama kuin kevään Puistobluesissa, jota olemme jo käsitelleet. Häränvirralla soitto oli tarkempaa ja yhteistyö viimeistellympää. Amerikkalaisen juurimusiikin sanoma viehätti yleisöä.

Parhaiten toimi toisen osan solistin, Tuomari Nurmion (aka Judge Bone) kanssa; tuomaria ovat kiehtoneet ”Villin Lännen seikkailut”, joista syntyi levyllinen mitä mainiointa nostalgiamusiikkia. Maanläheinen konsepti toimii hyvin live -tilanteessakin. Resepti on yksinkertainen: sinänsä sangen koruttomia riffejä ja amerikkalaisen kansanmusiikin näppäriä skaaloja. Muutahan taitajat eivät tarvitsekaan.

Hande ei arastele eikä ole anteeksipyytelevä kokeneen bändinkään keulilla – sellainenhan olisikin Villin Lännen tuomarille hyvin vierasta. Konseptiasetelma saattaa kuulostaa hieman naiivilta, mutta soiva lopputulos on herkullinen ja jengi oli hyvin sitoutunut tehtäväänsä.

Jukka Gustavson

Jukka Gustavson

Jukka Gustavsonin kanssa homma toimi myös hyvin, joskin Jukka on ehkä hieman liian ”fiini” näinkin rahvaanomaiseen sessioon. Hänen eittämätön muusikkoutensa ei laulajana tässä konseptissa noussut aivan kympin arvoiseksi, ainakaan siten kuin se British Standardin blueskonseptissa singahtaa lentoon. Esimerkiksi levyllä Easy task ja Let’s not repeat history kärsivät pienestä verenvähyydestä, ja samaa tendenssiä oli jossain määrin aistittavissa nytkin.

Jukka (64) pudotteli tottuneesti ensiluokkaisia Hammond-kuvioita, mutta kohtasi vaikeuksia laulajana. Osa lauluista (kuten It keeps you running) oli Jukan äänialalle liian korkealla. Hän on laulajana ”vanhan liiton tienraivaajia” – jos näin saa sanoa – ja nuorena oli selvittävä itse, ”ilman Ågeleita ja Estilejä”, sun muita oppeja. Mutta miksi kirvistellä äänensä ylärajalla, kun voi transponoida biisejä alaspäin? Tämän tason muusikoille asia on ilmoitusluontoinen: ”Hei, kaverit. Tänään mennään äffästä..!”

Hieno nostalgiatuokio joka tapauksessa, ja bändistä on sanottava, että Hoedown ei näyttänyt enää vierastavan esiintymislavaa, toisin kuin Puistobluesissa. Esityksen kaari oli selkeämpi kuin Järvenpäässä, ja tuplaencorekin tarjottiin yleisölle.

Virgil McMahon

Virgil McMahon

Kiihdyttävää kitaravääntöä

Uusi tulokas, nuori kitaristi Virgil McMahon oli Äänekosken virkistäviä artisteja esittäytymässä. Yhtye The Accelerators teki tanakkaa bluesrockia ja todisti menestyksensä tulevan kovasta työnteosta, osaamisesta ja sitoutumisesta.

Virgil McMahon soittaa hyvin samalla tyylillä ja soundilla kuin mestarillinen Eric Gales, ja heidän lauluäänensäkin muistuttavat toisiaan. Lyhyessä ajassa vakuuttavaa estradi- ja levytysuraa luonut yhtye oli maineensa veroinen.

Kitaristina McMahon osoitti hallitsevansa laajan tyylikirjon – yleisön mieliin näistä selvästi oli ”rautalankahenkeen” soitettu molliballadirepertoaari. Pitkähköiksi venyneet kappaleet antoivat kitarasolistille runsaasti tilaa ideoiden kehittelyyn.

Wishbone Ash

Wishbone Ash

Lisää kitarahurmaa tarjosi Wishbone Ash. 70-luvulla debytoinut hard rock-veteraani on yhä voimissaan ja työskentelee paneutuvasti. Keitelejazzeillekin yhtye tuli suoraan Etelä-Afrikasta.

Yhtye on kotonaan rockin ja bluesin välimaastossa, jota se vaihtelevin tuloksin on lähentänyt progressiiviseen rockiin. Kahden lead -kitaran terssiriffeistä ja lickseistä on muodostunut tavaramerkki, jota kuultiin paljon. Ykkösnyrkki Andy Powellin kollegana soittaa suomalaistaustainen Jyrki ”Muddy ” Manninen (ex- Gringos Locos, seuraten pestissä Ben Granfeltiä – jonka tyyli ehkä istui konseptiin luontevammin, mutta makuasia tietysti).

Muddy on koskettanut faneja semminkin slide-soitollaan, mikä ei Äänekoskella noussut setin keulille. Kitaraduetot olivat sen sijaan yllättäviä käänteissään ja yhtyeen monimutkaisia sointuprogressioita on ihaileminen.

Perinteisten nelikielisten bassokitaroiden lisäksi Äänekoskella kuultiin solistien taustalla hyvän kuuloisia vetoja myös 5- ja 6-kielisillä soittimilla. Tämä yhdistettynä miksauspöydän mahdollisuuksiin luo kitarabändeillekin aivan toisenlaista harmoniataustaa ja tietenkin tuo jytkettä mukaan.

Martin Barre

Martin Barre

Hassun huilistin varjosta pois

Ian Anderssonin Jethro Tullissa merkittävän elämäntyön (45 vuotta) tehnyt kitaristi Martin Barre on huomattava muusikko emoyhtyeen ulkopuolellakin. Barre määritteli soinnukkaalla kitarallaan oleellisesti Tullin sointia, mutta vasta omassa yhtyeessään hän pääsee näyttämään osaamisensa laajaa spektriä. Tull-klassikot eivät Äänekoskella nousseet erityiseen fokukseen, ja ehkä hyvä niin.

Martin Barre ei ole groove-kitaristi, eikä sitä ole hänen bändinsäkään. Sävelmällisten ideoiden hahmottelu on analyyttistä ja ajatuksella tehtyä, joten niiden kypsyttely lavalla ei lähde svengaamaan – ankarasta veivaamisesta huolimatta –, mutta juuri tässä ilmentyykin yhtyeen omaleimainen intensiivisyys.

Barre sanoikin, ettei hän osaa soittaa bluesia, ja yhden esityksen perusteella tämä kävi myös yleisölle ilmeiseksi – kappaleesta oli mahdotonta löytää afroamerikkalaisuuden hiventäkään. Yhtyeen voima on muualla, klassisen brittirockin ja avantgarden risteytyksessä, missä se on aivan huippua.

Dan Cris

Dan Cris

Jethro Tullin vierailu Häränvirralla 2011 ei oikein sytyttänyt (ainakaan valovoimaisiin levytyksiin rinnastaen), ja Barrella oli silloin lähinnä statistin rooli. Siksi olikin kaksinkertainen ilo kuulla omintakeista ja persoonallista musisointia nyt, oman yhtyeen tuotoksena. Tull-katalogi yhtyeen ohjelmistossa lieneekin motivoitu lähinnä vanhojen fanien ilonaiheeksi – omin eväin päästiin innostavampiin tuloksiin.

Yhtyeen vokalisti Dan Crisp muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan yhtä mielinäyttelijääni, Jude Law’ta. Tästä tuli jo piste, ja toinen keskittyneestä työpanoksesta. Laulun osalta en antaisi pisteitä aivan yhtä avokätisesti; lauluääni oli melko ohut ja tarpeeton fraasien toisto oli ainakin tällaisessa konserttitilanteessa rahtusen turruttavaa – toimii varmasti klubeissa ja yökerhoissa paremmin.

Kahden kitaran riffit olivat kuitenkin nautinnollisia, ja yhtyeen komppi rullasi väkivahvasti, takuumiehenään räiskyvästi irrotellut basisti Alan Thompson. Barre itse oli lavalla eloisa ekstrovertti, toisin kuin Tullin säestäjänä.

Intiimit muistiinpanot

2006 perustettu ranskalainen Journal Intime on yllättävä ja hauska trio. Jazzväelle ehkä mieluisin vierailu tämänvuotisessa Keitelejazzissa oli lauantain konsertti kaupungintalolla, kun puhallintrio täräytti täysilaidallisen Jimi Hendrixiä.

Ranskalainen Journal Intime -trio teki mieliä piristäneen Suomen kiertueen viime talvena, kuten olemme kertoneetkin. Siksi olikin miellyttävää saada näin nopea uusinta Äänekoskella.

Journal Intime

Journal Intime

Yhtyeen keskushahmo on hyvin fyysisellä tavalla soittava bassosaksofonisti Fred Gastard (huikaiseva hyppy Jimin Stratocaster-sfääreistä, mutta toimii!). Vetopasunisti Matthias Mahlerin ja trumpetisti Sylvain Bardiau eivät leiki Experience-yhtyettä, vaikka rikkovatkin soittimiensa rajoja ja ihmisten keksimiä rajoituksia mennen tullen.

Konsertit kitaramaestro Marc Ducret’n kanssa ovat olleet melkoisia favoriitteja. Keitelejazzin setti silti osoitti, että trio on uskottava myös omillaan; musiikillisesti rikas ja kekseliäs, tunnelmaltaan vuoroin iloinen, aggressiivinen, koskettava ja liikuttava – usein näitä kaikkia yhtäaikaisesti.

”Jimi olisikin digannut Journal Intimeä, koska ranskalainen torvitrio ymmärtää kaiken tuon, rakastaa Hendrixiä ja nimenomaan vie hänen musiikkinsa uudelle tasolle alkuperäistä matkimatta.” (Jussi Niemi)

Näin varmasti on, joskin bassosaksofonin keskeisesti viitoittamaa yhtyettä ei ehkä tulisi pitää ”torvitriona” – toki trumpetti ja vetopasuuna ovat siinä tärkeässä asemassa. Kitaramestarin kappaleita yhtye ei tosiaan tulkitse sinällään, vaan tekee ”ekskursioita Hendrixin maailmassa”.

”Jazzofrenisti” (Yle) Markku Salo sanoi joskus Raahen Rantajazzissa eräästä modernistibändistä, että he ”eivät osaa soittaa hiljaisuutta”. En oikein tiedä, mitä Markku tuolla tarkoitti – tokko hän itsekään –, mutta Journal Intime luullakseni konkretisoi asian. Ainakin ilman puhaltelu soittimen läpi, läppäjärjestelmää kevyesti kämmenellä läiskytellen, ilman tonaalisia ääniä, oli huimaava kokemus ja mitä mainioin rytmiefekti, jota John ”Mitch” Mitchellkin olisi kadehtinut.

Puhumme italiaa, luultavasti

Keitelejazzin iloisin yllättäjä oli PFM -kollektiivi Italiasta. Maan ehkä tunnetuin progeyhtye, ja eräänlainen eurooppalainen klassikko – ei kuitenkaan mikään reliikki, vaan tuhdisti tässä päivässä elävä ja elinvoimaisesti musisoiva työyhteisö. Nimi tulee sanoista Premiata Forneria Marconi (”Palkittu Marconin leipomo”).

Leipurit imivät ensin vaikutteita mm. King Crimsonilta, mutta oma ääni löytyi pian (ensilevy Storia di un minuto osoittaa sen todeksi). Ehkä sitä tuuria on myös ollut, esimerkiksi varhainen Emerson, Lake & Palmer -kiinnitys, mutta hyvällä joukkueellahan on urheilussakin aina lisämausteena onnenpotkua (siksi kai suomalainen jalkapallo ei tule ikinä menestymään).

Joka tapauksessa PFM yhdisti progressiiviseen rockiinsa kansanomaisia elementtejä ja jonkin verran klassisen musiikin aineksiakin, ja loi näin aivan uusia sointikuvia, kytkien syntetisaattorit vielä mukaan. ”Italian humpan” istuttamista progeen täytyy pitää jo saavutuksena.

Pienen haparoinnin jälkeen yhtye kokosi itsensä Häränvirrallakin, ja lopputulos oli kertakaikkisen vastustamaton. Nautin joka sävelestä. Ehkä tietty mollivireisyys laulussa lähentää bändiä meihin ugrilaisiin – mene, tiedä, mutta lumoava setti joka tapauksessa. Poppiakin tietysti on mahtunut pitkän uran varrelle, mutta ambitio on yhä tallella, ideat odottamattomia ja PFM -yhteissointi omintakeinen.

Solistisia inputeja ehkä on vaikea eritellä – ja ilmeisen tarpeetontakin se lienee tällaisen kollektiivin tapauksessa –, mutta eniten kosketti juuri viulun ja syntetisaattorin kaunis äänimaisema. Jos jäi väliin, tutustukaa A Ghost- tai The World-albumeihin.

Pulse

Pulse

Esikuvan jalanjäljissä

Suomalainen Pink Floyd -tribuuttiyhtye Pulse piti näyttävän show’n tummenevassa Häränvirran yössä. Oikeastaan täytyy pitää pienenä ihmeenä, että suomalaisista muusikoista löytyy uskallusta lähteä mahtibändin jalanjäljille – onhan Pink Floyd kaikessa mammuttimaisuudessaan niin valtaisa spektaakkeli, että pelkkä fanitus ei mitenkään voi riittää.

Pink Floydin sävelmät eivät välttämättä ole kovin monimutkaisia ja kitaralicksit ovat enimmäkseen bluesskaaloja ”astraalitaustoin” – verkkainen tempokin on helposti omaksuttavissa. Haasteena on visuaalisen show’n teko ja uskottavat lauluosuudet, ja Pulse on kärsivällisesti kehitellyt kumpaakin (mm. pyrotekniikkaa ja muita huomionkiinnittäjiä on rakenneltu taiten).

Unohtumattomia Pink Floyd-klassikoita tietenkin aina kuuntelee ilokseen, eikä näyttävän show’n esittämisessä ole tietysti mitään moitittavaa. Hiukan opitun makuinen yhtyeen output kieltämättä oli, mutta niin ovat kaikki, jotka rupeavat Pink Floydia esittämään.

Taidokkaat tribuuttibändit ovat olleet mainio lisämauste Keitelejazzin ohjelmistoa. Muistissa on mm. erinomainen Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast neljän vuoden takaa. Tässäpä perinne, jota myös kannattaa vaalia.

 

Keitelejazz To 23.7. Festivaaliteltta
Hoedown featuring Jukka Gustavson & Judge Bean (Tuomari Nurmio)
Virgil & The Accelerators (UK)
Virgil McMahon; Jack Timmis; Gabriel McMahon
Jethro Tull’s MARTIN BARRE & Band (UK)
Martin Barre; Dan Crisp; Alan Thompson; George Lindsay

Pe 24.7. Kaupungintalo
Journal Intime
Sylvain Bardiau; Fred Gastard; Matthias Mahler

Pe 24.7. Festivaaliteltta
Premiata Forneria Marconi (ITA)
Marco Sfogli; Alessandro Bonetti; Alberto Bravin; Alessandro Scaglione; Patrick Djivas; Franz Di Cioccio; Eugenio Mori
Wishbone Ash (UK)
Andy Powell; Muddy Manninen; Bob Skeat; Joe Crabtree
Pulse – The Finnish Tribute to Pink Floyd
Thierry Meyour; Simo Haapala; Simo Pirttimaa; Tapio Ylinen; Santeri Laurén; Vesa Hyrskykari; Miia Lepola; Joonas Keskinen; Susanna Keskinen

 

Takaisin