Vahvoja naisia Äänekoskella

Kuvat: Ankku Ronkanen

02.08.2015 16:40


Mary Goughlan

Keitelejazzin lauantain 25.7. ohjelmassa oli kolme yhtyettä, joiden pääosassa oli naisvokalisti. Kuulijoiden onneksi jokaisella oli oma persoonallinen ote, joten mitään toistoa ei kuultu.

Elifantree esitti omanlaatuistaan musiikkia, jossa laulu, saksofoni ja elektroniset efektit vaihtelivat yllättävästi Tatu Rönkön rumpujen ryskeen päällä. Pauli Lyytinen soitti taidokkaasti saksofonia sekä au naturel että efektiohjelman kautta ja Anni Elf Egecioglu käytteli välillä akrobaattisestikin ääntään.

Melko tasaisista rytmeistä huolimatta yhtye ei ilmeisesti pyri mihinkään jazzinomaiseen svengiin, joka voi johtua basistin puutteesta. Toisaalta edellisenä iltana esiintyneet progeyhtyeetkään eivät juuri svenganneet huolimatta ammattitaitoisista bassonsoittajista. Musiikkihan oli kyllä mielenkiintoista, mutta jotenkin saksalaisen teknistä. Samaan aikaan toisaalla kyllä New Yorkin Knitting Factory lanseerasi tätä tyyliä jo 80-luvulla.

Mari Boine jazzinomaisine perusyhtyeineen sen sijaan pelasi pääasiassa tunteella. Hänen vahvalla äänellä esittämänsä melodiat sisälsivät koko ajan saamelaisen joikukomponentin, ja olivat samantapaisia kuin mitä Jan Garbarek soittaa saksofonillaan.

Roger Ludvigsen varsinkin soitti kitarallaan maukkaita sooloja välillä aitoon jazzhenkeen, mutta eniten meitä villitsi monien kappaleiden gospeltyyppinen volyymin kehittely. Yhtye onnistui usean kerran kehittämään suggestiivisen kliimaksin, joka oli emotionaalisesti vaikuttavinta, mitä olen kokenut pitkään aikaan. Vai johtuneeko tuo niistä muutamasta lappalaisgeenistä, jotka legendan mukaan suvussamme on?

Irlantilainen punatukkainen reipas täti Mary Goughlan oli minulle ensi tuttavuus, ja ihmetellä sopii, miksi en ollut häntä ennen huomioinut. Hän on nimittäin paras laulaja, jota olen vuosikausiin kuullut.

Setti alkoi lupaavasti : ensi kertaa festivaalilla kuulimme ”oikeaa” svengijazzia, sillä Goughlan aloitti vanhalla Jack Teagardenin paraatinumerolla ”Meet Me Where They Play the Blues” (joka ei ole blues) yhtyeen jäntevällä swing-säestyksellä. Aito jazzfraseeraus sujui häneltä vähintään yhtä hyvin kuin Teagardenilta.

Suuri osa ohjelmistoa oli kuitenkin sen tapaisia laulelmia, joita mm. Marianne Faithfull on meille esittänyt, ja vaikka hänen kaunis äänensä sopi niihinkin, ne eivät vanhaa jazzpuristia jaksaneet niin paljon innostaa. Kitaristi Jimmy Smith ja pianisti John Taylor sooloilivat tyylikkäästi pelastaen viime hetkillä KeiteleJAZZ- nimen.

Mainittakoon vielä, että seuraavana päivän kuulin radiosta paljon mainostetun signorina Gambarinin konsertin UMOn kanssa. Hänen tulkintansa ikivihreistä eivät yltäneet lähellekään Mary Goughlanin tasoa. Kannattaa siis tarkistaa tämän levyt, sillä ei näin hieno esitys mikään onnenkantamoinen voinut olla.

Takaisin