Viisi elementtiä neljällä

Kuvat: Maarit Kytöharju

04.11.2017 14:13


Five Elements ryhdikkäässä linjassa.

Viime vuonna kuusikymppisten soittajien kerhoon noussut Chicagosta kotoisin oleva alttosaksofonisti Steve Coleman on kummallisesti jäänyt jotenkin huomaamattomaksi tekijäksi muiden aikakautensa puhaltajien joukossa. Kaikesta huolimatta hän alkaa olla osa sitä amerikkalaisten veteraanisoittajien määrätietoista ryhmää, jolla on edelleen jotain sanottavaa. Hän oli perustamassa M-Base-organisaatiota, jonka ajatuksena on suodattaa kaikista mustan musiikin muodoista uudenlainen jazz-tyyli. Sitä hän on päivittänyt 1980-luvulta alkaen Five Elements -yhtyeensä kanssa.

Steve Colemanin käsittelyssä syntyy uutta jazzia.

Steve Coleman edustaa vapaata jazztulkintaa, missä on paljon polveilevaa avantgardistista kuvailua, vaikka suoraviivainen rytmikäs eteneminen on hänelle myös hyvin ominaista. Coleman kuului jo vuosikymmeniä sitten jazzin uudistajiin, mutta jostain syystä hänen maineensa ei ole kuitenkaan noussut sellaisiin sfääreihin kuin joidenkin muiden hänen aikalaisistaan. Hän on jäänyt jossain määrin etäiseksi ainakin Suomessa, vaikka hänet tunnetaan nimenä suomalaisen jazzin piireissä varsin hyvin.

Hän vieraili Tampereella jo aivan festivaalin alkuvuosina 1986 silloisen Five Elements -yhtyeensä kanssa ja toisen kerran vuonna 1999 kolmen saksofonistin muodostaman Renegade Way -kokoonpanon kera.

Porissa Coleman vieraili parikymmentä vuotta sitten eikä siitäkään jäänyt oikein kummallisia muistoja. Sitä vastoin Lokkilavan edelliskesän Five Elements -kvintetin esitys on hyvässä muistissa, mutta enemmänkin muista syistä kuin musiikillisista syistä.

Eilen Tampereella Five Elements esiintyi kvartettikokoonpanossa. Colemanin luottobasisti sähköbassoa soittava Anthony Tidd oli mukana jo ensi visiitillä 1986 Tampereella. Trumpettia soitti Jonathan Finlayson ja rumpujen takana hääri Sean Rickman. Sitä vastoin Porin viides elementti, kitaristi Miles Okazaki, ei ollut mukana.

Colemanin pitkäaikainen kaveri basisti Anthony Tidd.

Tälläkin kertaa Colemanin konsertti puhutteli karuudellaan, kaikki turha keikarointi ja itsensä esille tuominen oli karsittu. Esityksen totaalinen viileys puri. Lisäefektit ja kaikenlainen yleisön kosiskelu olivat tarpeettomia. Kaikki turha kikkailu oli tipotiessään ja kokonaispaketti tiivistyi vain musiikin ympärille.

Herrat olivat selkeästi liikkeellä ajatuksella: ”meidän ei tarvitse höpistä turhamaisuuksia, me teemme kaiken musiikin ehdoin, annamme soiton puhua puolestamme”. Niin se meni, Coleman ei ääneen sanonut mitään muuta kuin esitteli soittajat viimeisen kappaleen aikana. Näin toimivat muusikot, jotka tietävät mikä heidän tehtävänsä lavalla on. Muut areenat ovat keskusteluja varten.

”Colemanin musiikin sanotaan olevana kehämäisen pyöreälinjaista, mutta sisältävän monimutkaisia polymetrisiä malleja. Erilaisuus syntyy oudoista päällekkäisistä sykleistä, mitkä tarjoavat hyvän monikerroksisen perustan improvisaatiolle.” Sisäisestä monimutkaisuudesta ja epäsymmetrisyydestä huolimatta Coleman on pystynyt säilyttämään musiikissaan hänelle tyypillisiä funk-rytmejä.

Coleman on selkeästi pyrkinyt luomaan uutta musiikillista kieltä ja näin uudistaa omaa musiikillista näkemystään kaiken aikaa myös tänä vuonna ilmestyneellä Five Elementsin 30. albumilla. Yhdeksän kappaletta sisältävä Morphogenesis tuli ilmeisesti omana live-versiona soitettua tässä konsertissa. En tiedä varmasti tapahtuiko näin, mutta kokonaisuus koostui kuitenkin selkeästi yhtyeen profiilin mukaisesti viidestä eri osa-alueesta, elementistä. Parissa osiossa tuntui siltä, että kappale vaihtui kesken kaiken ikään kuin lennossa ja lopussa yleisön halutessa raivoisasti kuulla lisää, niin Coleman saatteli kaverinsa uudestaan lavalle ja soitto jatkui. Saattoi hyvin käydä niin, että koko levy tuli soitettua tässä sessiossa.

Coleman oli paneutunut syvällisesti klassisen musiikin pyöreisiin linjauksiin. Omalla tavallaan merkittävä voimallisuus korostui kuitenkin enemmän niillä monimutkaisilla monttuisilla poluilla, missä löytyi jänteviä loikkauksia, sivuhyppyjä, poikkitaiteellisia käyriä koukkuja ja väkäisiä tapseja. Niissä oli monialaisia vetovoimaisia piileviä mustia aukkoja ja yllätyksiä.

Lavalla oli neljä muusikkoa loivassa puoliympyrässä rinnakkain, kaikki yksilöinä ja tasavertaisina eturivissä. Tällä kertaa tavallaan neljä miehistä elementtiä taikoivat täysipainoisen jazznäytöksen viidessä osassa.  Moottori tuntui alussa käynnistyvän yskähdellen, kun Coleman toisti yksin samaa sävelosaa useaan kertaan peräkkäin. Työn alla oli ehkä vielä 80-luvun ottomoottori ja virranjakajan kärkiin oli ehtinyt kasvaa piikki. Tämä oli vain sellainen pieni episodivarmistus siitä, että alttosaksofoni oli puhallettu tomuista puhtaaksi.  Siitä homma lähti liikkeelle ja toimi loppuun asti aivan järjettömän hienosti, täydellistä jazzin juhlaa.

Soolot vaihtelivat näyttävästi lähinnä Colemanin ja trumpetisti Finlaysonin välillä, yhdessä, erikseen ja vuorotellen keskinäisenä keskusteluna välillä piilosooloina mutkitellen hienoina rakenteina. Basisti Anthony Tidd ja rumpali Sean Rickman komppiosastolla pitivät yllä näyttävää, hyvin rullaava ja tehokasta rytmiä. Tiddin sähköbasso humpsahteli juuri sopivasti ja ilmavasti taustalla antaen dynaamisen pohjan kahden puhaltajan villin monipuoliselle yhteissoitolle. Rickman teki raivoisasti töitä, juuri sopivalla intensiteetillä, ei liian kovaa, mutta voimallisen tukevasti. Kädet kävivät ja jalat polkivat tahdikkaasti, kaikki raajat olivat mukana ja rytmi toimi säntillisen kiinteästi ja rasvatun hiotusti.

Siinä esimerkkiä muille, tee kaikki yksinkertaisesti, mutta osuvasti ja riittävän painavasti. Tästä esityksestä jäi mahtavan hyvä fiilis, jotenkin tuntui siltä, että nyt oltiin asian ytimessä.

Tampere Jazz Happening 2017, Pakkahuone, perjantai-ilta 3.11.2017
21.45 Steve Coleman & Five Elements (US)
(Steve Coleman – alttosaksofoni, Jonathan Finlayson – trumpetti, Anthony Tidd – sähköbasso, Sean Rickman – rummut)

Takaisin