Winter JazzFest @ The Big Apple

Kuvat: Heikki Kasari

04.03.2016 11:56


David Virelles ja Joe Martin

New Yorkin Winter JazzFest järjestettiin jo 12. kerran. Kaikkiaan 120 konserttia oli ripoteltu eri puolille ala-Manhattania. Paikallisten lehtien mukaan tätä vuotuista tapahtumaa pidetään nykyisin eräänlaisena kulttuuribarometrina; esiintyjälistalta löytyvät uudet nousevat kyvyt sekä edelleen kovassa vedossa olevat vanhemman polven artistit. Alkuaan festivaali käsitti yhden illan ja 19 bändin kavalkadin. Vuosi vuodelta se on laajentunut ja on nyt viisipäiväinen spektaakkeli yli kuusinkertaisine konserttimäärineen. Tuottajina on kaksikko Brice Rosenbloom ja Adam Schatz.

Villagessa sijaitsevan New Schoolin voimakas panostus tällä kertaa mahdollisti laitoksen kolmen eri auditorion konserttikäytön. Saksalainen levy-yhtiö ECM, jonka perustaja Manfred Eicher oli kutsuttu kunniavieraaksi, oli varannut niistä isoimman eli Tishman salin omien artistiensa esittelyyn. Kuten tiedämme ECM on julkaissut monia suomalaisten (mm. Vesala, Haarla) äänitteitä ja jonka linja on enemmän improvisoidussa materiaalissa kuin bluespohjaisessa mustassa rytmimusiikissa. Yhtiön motto onkin tuottaa levyjä, joihin sopii ajatus: ”The Most Beautiful Sound Next to Silence”.

Hiljattain valmistunut Tishman on ihanteellinen esityspaikka, huolella suunniteltu jopa valaistusta myöten. Lamput eivät häirinneet soittajia eikä yleisöä; edelliset näkivät mahdolliset nuottinsa ja jälkimmäisten ei tarvinnut siristellä silmiään häiritsevien diskovalojen kohteena. Miksi ihmeessä klubeissa ja konserteissa pitää olla vilkkuvia värivaloja!

 

Christian McBride

Aivan käsittämätön ilo ja nautinto oli kuunnella kovatempoista Christian McBriden bändiä: McBride b, Nasheet Waits dr, Josh Evans tr, Abraham Burton sax ( Marcus Stricklandin tilalla). Tämä uskomattoman taitava basisti ja tuore Grammy-palkittu kykeni saamaan meidät transsiin lyömättömällä svengillään ja ylipursuavalla energiallaan.

Christian McBride

Christian McBride

Parivaljakko McBride-Waits sai rytmiä rakastavan diggarin suorastaan villiintymään. Ikävää, että sound check oli jäänyt tekemättä tai tehty huolimattomasti, sillä soitto oli volyymiltaan aivan laitteiden äärirajoilla. Korvatulpat olivat siis tarpeen mikä harmitti, koska näin korkeatasoista menoa olisi mielellään kuunnellut ilman tulppia.

Abraham Burton ja Josh Evans

Abraham Burton ja Josh Evans

Erityisesti saksofonisti Abraham Burton joutui kärsimään mahtavasta volyymista. Hänen jo alkuaan diskanttinen tenorisoundinsa muuttui vahvistinlaitteissa metalliseksi sirkkeliksi, tuntui kuin korvaa olisi leikattu irti. Volyymia lisäsi trumpetisti Evans, joka jaksoi soittaa korkealta ja kovaa. Joka tapauksessa McBriden kvartetti, joka kuulosti paljon rikkaammalta ja runsaammalta bändiltä kuin neljän miehen poppoo, kohotti sielumme ja mielemme uusiin atmosfääreihin ja todisti, että musiikissa kuten elämässä kaikki on mahdollista.

 

 

Roy Hargrove

Toinen ilonaihe oli Roy Hargrove kumppaneineen. Tämä erinomainen trumpetisti oli muokannut ulkonäköään idolinsa Milesin kaltaiseksi pyöreitä mustia laseja ja avonaisia koristossuja myöten. Vaikutelmaa täydensivät korvakorut ja irokeesikampaus. Yllättäen tämä ilmestys astui aivan lavan reunalle, tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa.

Roy Hargrove

Roy Hargrove

 

Se ei ollut inkkarihuutoa vaan hentoa ja vienoäänistä kuiskuttelua. Tyyli oli hauska ja täydellinen vastakohta hurjalle ulkomuodolle. Aplodit olivat valtavat, kun hän vetäisi vanhan Nat King Colen tunnetuksi tekemän iskelmän Never Let Me Go. Trumpetti pysyi kuitenkin jazzsetin pääosassa ja soi mainiosti svengaten. Altistina oli Justin Robinson, joka osoittautui selkeäksi ja sujuvaksi improvisoijaksi. Nopeissa juoksutuksissakin jokainen ääni erottui täyteläisenä. Ehkä uusi Cannonball on syntynyt?

Justin Robinson

Justin Robinson

Säestys oli balanssissa, solisteilla ei ollut mitään vaikeuksia tulla kuulluksi. Olimme huomaavinamme, että Hargrove on iän myötä jonkin verran hidastunut, mutta samalla soolojen melodisuus on korostunut entisestään. Tosin konsertin lopussa myöskin hän innostui puhaltamaan korkealta ja kovaa. Pianisti George Cables selvisi valitsemalla oikeat soinnut soolojen taustalle. Basisti Ameen Saleem ja rumpali Jeremy Clemons pärjäsivät hyvällä ammattitaidolla. Panimme merkille, että Clemonsin ja Hargroven vuoropuhelussa lensi komiikka ja hersyi huumori. Väriläiskä setti kaiken kaikkiaan!

 

Michael Formanek Ensemble Kolossus

 Basisti Michael Formanekin iso Kolossus oli eri maata, kaukaiselta planeetalta. Soitto ei kuitenkaan ollut kolossaalista vaan pikemminkin pidäteltyä hienostuneisuutta. Nyt mentiin ei rytmi vaan orkestraatio edellä. Formaneck, joka takavuosina soitti bassoa monissa tunnetuissa kokoonpanoissa, toimii nyt eläkeiän kynnyksellä musiikinopettajana Marylandissa.

Michael Formanek

Michael Formanek

 

19-henkinen bigband ehkä koostui osittain hänen oppilaistaan, sillä soitossa oli jotakin amatöörimäistä epätäsmällisyyttä eivätkä solistitkaan kuulostaneet innostuneilta. Välillä musiikki oli enemmänkin pelkkään vyöryvää massaa, josta free-pohjaiset soolot eivät aina erottuneet. Kapellimestarina toimi Mark Helias, basisti hänkin. Solisteina olivat mm. Oscar Noriega as, Chris Speed ts, Tim Berne bar sax ja Ralph Alessi tr. (Kaksi viimeksi mainittua veteraania esiintyi festareilla myös omalla kokoonpanollaan.)

Ensemble Kolossus

Ensemble Kolossus

Lisäksi kitaraa soitti nuori ja viime aikoina kehuja saanut Mary Halvorson ja marimbaa Patricia Brennan. Valitettavasti marimbasoolot hukkuivat äänimassaan. Varsinainen komppi koostui pianisti Kris Davisista, Formanekista ja rumpali Tomas Fujiwarasta. Vasta viimeisessä biisissä The Distance kolossuksen soitto kuulosti kolossaaliselta eli jättiläismäiseltä.

 

Theo Bleckmann Elegy

 Vastakohta kolossukselle oli seesteinen Theo Bleckmannin ryhmä, kaukaiselta planeetalta sekin.

Theo Bleckmann

Theo Bleckmann

Bleckmann on poikkeuksellisen erikoinen laulaja, feminiininen ja lyyrinen, joka tulkitsee musiikkia erilaisin usein korkein äänin ja äännähdyksin. Hän on uudistaja, joka on saanut ylistäviä arvioita kriitikoilta. Hänen taustansakin on erikoinen. Hän syntyi Saksassa, jossa voitti maan jäätanssin nuorten mestaruuden. New Yorkiin hän muutti v.1989. Nykyisin hän toimii Manhattan School of Musicin jazzlaulun professorina. Hän on ansainnut Grammy- ehdokkuuden jollakin crossover äänitteellä ja toiminut vokalistina John Hollenbeckin ison orkesterin levyillä.

Theo Bleckmann ja kuorolaulukone

Theo Bleckmann ja kuorolaulukone

Bleckmann hallitsee yhtä hyvin klassisen tekniikan kuin improvisoinninkin. Ehkä tässä piilee ongelma? Konsertin perusteella tuli se vaikutelma, ettei hän kyennyt valitsemaan kummalla puolella aitaa liikkuisi. Lopputulos kuulosti kirkolliselta kuorolaululta (yksi laulaja saa helposti kuoron aikaan nykytekniikalla), johon oli sekoitettu ripaus free-ilmaisua. Tätä avaruuden äänimassaa kuunnellessa oli nukahtamisen vaara lähellä, sillä soolot muistuttivat paljon toisiaan eli samat intervalliasteikot toistuivat liian usein.

Parasta antia olivat samanaikaiset improvisoinnit kitaraa soittavan vanhan työkaverin Ben Monderin kanssa. John Hollenbeck oli rummuissa, Shai Maestro pianossa ja Chris Tordini bassossa.

 

 

 

Tim Berne’s Sideshow

Tätä mainostettiin uutena musiikkina, mutta osoittautui, että kyse oli vain 1960-luvun freen esittämisestä vanhoin ja mielestämme jo ehtynein voimin. Uusien ideoitten puute korvattiin soittamalla mahdollisimman lujaa, korvatulpat olivat onneksi mukana. Kuitenkin Bernen albumit ovat saaneet kiitosta nykykriitikoilta. Kvintetissä soittivat Berne sax, Ralph Alessi tr, Matt Mitchell p, John Herbert b ja Dan Weiss dr.

Tim Berne ja Ralph Alessi

Tim Berne ja Ralph Alessi

Voi olla että niille, jotka eivät ole itse eläneet 1960-lukua, metelöivä ”free” tarjoaa jotakin uutta. Freetäkin voi soittaa nyanssoiden. Muistan olleeni kymmenkunta vuotta sitten jossakin Geneven sivukaduilla sijainneessa intiimissä konserttitilassa (noin 30 istuinta), korvatulppia ei tarvinnut, sillä muusikot ”kilpailivat” soittamalla hiljaa. Samoihin aikoihin Geneven Chat Noir-klubilla esiintyi Lee Konitz eikä hänkään soittanut liian lujaa. Etupenkissä saattoi hyvin istua ilman tulppia. (Heikin kommentti)

 

 

 

 

James Blood Ulmer

 WinterFest kehui kokoavansa yhteen kaikki mahdolliset tyylit ja genret aina punk-rockia myöten. Niinpä jazzbändien väliin oli sijoitettu varsin tunnettu nimi James Blood Ulmer.

James "Blood" Ulmer

James ”Blood” Ulmer

Vaikka olimme törmänneet erikoiseen nimeen, emme olleet koskaan kuulleet tai nähneet häntä livenä. Kuvittelimme hänet kaljupäiseksi valkoiseksi lihaskimpuksi johtuen hänen taitelijanimestään ”blood” (veri). Kuinka väärässä olimmekaan! Lavalla kökötti vaatimaton musta vanhus, joka esiintyi ilman tähden elkeitä. Laulu oli heiveröistä ja karkean surullista. Sormet näppäilivät kitaraa verkkaiseen tahtiin.

Tämä monissa arvostetuissa kokoonpanoissa mm. Ornette Colemanin kanssa soittanut ja free-punk tyyliäkin edustanut, kirkuvan kitarasoundin omaava muusikko, vaikutti soittotyylistään päätellen itseoppineelta. Hänestä lähinnä mieleemme tuli Muddy Waters. Lähelle B.B. Kingiä häntä on vaikeaa sijoittaa. Vaikka sympaattisella Ulmerilla on lukuisia ansioita, jazzin joukkoon tungettu esitys, yksitoikkoinen vaikerrus epävireiseltä kuulostavan instrumentin kera, sai varsinaisen jazzin harrastajan pyörittelemään nyrkkiä taskussaan.

 

 

 

Chris Potter Quartet

Intensiivisen puhaltajan Chris Potterin tarkka ja energinen työskentely tunnetaan, mutta nyt uuden yhtyeen siivittämänä tuntui syntyvän aivan mieletöntä dynamiikkaa, freesiä jazzia, jossa ei kuolleita hetkiä eletty.

Chris Potter ja Marcus Gilmore

Chris Potter ja Marcus Gilmore

Varsinaista raikkautta toi mukanaan loistava nuori pianisti David Virelles, alkuaan kuubalainen, joka muutti New Yorkiin v. 2009. Hänellä näytti olevan täydellisen tekniikan ohella valtavasti omaa ilmaisuvoimaa ja sykettä. Yhdessä basisti Joe Martinin ja Roy Haynesin pojanpojan rumpali Marcus Gilmoren kanssa syntyi mahdottoman vetävää ”triottelua”. Potter kertoi tämän uuden kokoonpanon tekevän levyä, joka julkaistaan vielä kevään aikana. Setti, josta ei puuttunut mitään ja johon mitään ei tarvinnut lisätä, tuotti meille suurta mielihyvää.

 

Roberta Gambarini

Helsingissä mm. lyhytaikaisen Birdland-klubin avajaisissa käynyt italialainen laulaja Roberta Gambarini osasi viihdyttää. Hän on viehättävä persoona, joka tulkitsee standardeja konstailematta ja scattaa taidolla. Hän on takuuvarma vetonaula, esiintyjä monen mieleen. Gambarini on laulanut sekä isojen orkesterien kuten Dizzy Gillespie All Star Big Bandin ja pienten esim. Herbie Hancockin ja Roy Hargoven solistina. Nyt häntä säestivät Geoge Cables p, John Webber b ja Victor Lewis dr.

Winter JazzFest oli mielenkiintoinen, mutta aika hengästyttävä katsaus jazzin nykytilaan. Vanhat tähdet ja nousevat kyvyt esiintyivät rinta rinnan, taitoja ja tyyliä oli monia. Tuottaja Brice Rosenbloom kertoi päämotiivinsa festivaalin kokoamisessa olleen sellaisten uusien ja erikoisten virtausten esittely, joissa olisi ainakin hitunen jazzillisia elementtejä. Lisäbonuksena saattaisi olla nuoren ja eri genrejä harrastavan yleisön saaminen jazzin pariin.

Takaisin