Annariikka Leino: Maarit

Kuvat:

14.07.2015 20:46


Annariikka Leino: Maarit

Persoonallisen laulajan elämänura muiden silmin

Laulaja/lauluntekijä Maarit Hurmerinta on luonut oloissamme poikkeuksellisen ja omintakeisen taitelijanuran. Yli 40 vuotta rytmimusiikissa ja yleensäkin viihdebisneksessä ovat tuoneet hittejä, hienon albumisarjan, taiteellisesti haasteellisia tehtäviä ja valtavasti taustalaulajan töitä (liian lukuisia tässä toistettaviksi). Yhdessä miehensä, kitaristi Sami Hurmerinnan kanssa hän on tehnyt johdonmukaisesti työtä oman tyylinsä eteen. Annariikka Leinon haastattelutyylinen Maarit-elämänkerta (Johnny Kniga) kuvaa uran eri vaiheita ja elämänkulkua; Maaritin itsensä lisäksi puhetta pitävät perheenjäsenet ja ammattitoverit. Kirja ilmestyi jo vuosi sitten, ja meni silloin valitettavasti ohi, mutta tarkastellaan artistin tärkeyden vuoksi teosta nyt.

Maaritin (62) musiikillinen kyvykkyys ilmeni jo ensituotannossa, 70-luvun alussa; luonnonlahjakkuus erotti artistin muista – se oli aikaa ennen Ågelia ja Sibiksen poplinjaa. Hänestä olisi ollut varteenotettavaksi jazzsolistiksi (keikkaillutkin mm. UMO:n kanssa), mutta uran alkuvaiheessa suomalainen populaarikulttuuri ei tarjonnut sellaisia töitä ja ansioita, mihin nykyään on mahdollisuus, jopa jazzin alalla.

Oman äänensä Maarit varsinaisesti löysi soul- ja rockvaiheen jälkeen, 80-luvulla ja on pitänyt suomenkielisen poprockin ”pehmotyylin” siitä asti. Stevie Wonder -suomennoksista (Do yourself a favor) 70-luvulta on pitkä matka aikuisen Maaritin laulamiin Jäätelökesä-teksteihin: ”Hoida itses kuntoon, siivoo yläpääs! Katso, ettei tuntoon, suurta vammaa jää.” Juice Leskinen käänsi alkutekstin kannustuspuheen päälaelleen: “Do yourself a favour. Educate your mind! Get yourself together. Hey, there ain’t much time.”

Polunlöytäjä

Maarit oli yksi 70-luvun toisinajattelijoista, jotka silottivat tietä uusille naisartisteille, mutta ennen kaikkea uudelle musiikkityylille ja tekotavalle. Kirja luonnostelee jo ehkä ylenmääräisenkin detaljoitua profiilia kyvykkäästä musiikin ammattilaisesta. Yksi rytmimusiikin lahjakkaimmista solisteistamme elätti itseään pitkään TV-mainosten laulajana – Maaritin sisukkuutta on ihaileminen, tässäkin asiassa.

Muutokset suomalaisen populaarikulttuurin ”kulissien takaisessa” elämässä ovat faneillekin osin uutta. Haastattelulausuntoja on pyritty järjestämään aikamääräisesti – teemapohjainen tapa olisi ollut parempi, mutta se edellyttäisi toimittajalta musiikin tuntemusta. Osin ylipitkät kommentit saavat seurakseen leikekirjan poimintoja haastatteluista sekä keikka- ja levyarvioista mm. Soundi-lehdestä. Näin heijastuu mielenkiintoista ajankuvaa.

Haastattelukommentit ovat varsinkin musiikin ja bisneksen osalta enimmäkseen kovin fragmentaarisia ja usein pikkumaisia ja jäävät ikään kuin roikkumaan ilmaan. Esimerkkinä kitaristi Janne Louhivuoren pitkä kannanotto taustabändin basistin vaihtumisesta; lukija kysyy ”entä sitten – miten tämä vaikutti Maaritiin?”.

Hurmerintojen avioliittoakin tarkastellaan, mikä tietysti on tärkeää – julkkisammatilla on paineensa, jotka voivat heijastua kotiin ja aviopuolisoiden pitkä työtoveruus on populaarikulttuurissa varsin epätavallista. Pariskunnan tytär Janna Hurmerinta on myös ollut julkisuudessa, mm. MTV:n Tanssi tähtien kanssa-nimisessä ohjelmassa (Suomi-versio brittiläisestä sarjaformaatista Strictly Come Dancing). Vanhemmilla on rutkasti taitoa, muttei juuri esiintymisviettiä – olen itse todennut heidät keikoilla lähes ujoiksi lavalla –, mutta tytär tuntuu jostain napanneen tämän vietin.

Soolouran LP-levynkansilla illustroitu diskografia lopussa ilmentää niiden tekijöiden graafista silmää; Maarit on hyvin kaunis ja aina huoliteltu, mitä tietysti täytyykin esiintuoda markkinoinnissa. Ainoa poikkeus komeassa sarjassa oli Tuuli ja taivas -albumi (1986), jonka synkästä kansikuvasta artistia ei edes tunnista.

Muoto ohittaa sisällön

Paksu kirja sisältää kiinnostavia kommentteja Maaritilta, Samilta ja heidät tuntevilta muusikoilta, mutta muutoin kirja ei oikein nouse siivilleen. Eniten häiritsee kirjoittajan amatöörimäinen ote. Yleensähän elämänkerta on kertausta henkilön omasta elämästä. Nyt nimeksi olisi sopinut vaikka ”Maarit Hurmerinta muiden näkemänä”. Toki Maarit teeskentelemättömänä ihmisenä kertoo itsestään avoimen tuntuisesti, mutta kirjan tekotavan vuoksi hän jää lukijalle kuitenkin etäiseksi.

Helppo työ kirjoittavalle henkilölle on tehdä haastattelukirja; listataan suuri määrä suoria haastattelulausuntoja, ilman editointia ja toimitettuja jaksoja. Toimittajalle tämä tekotapa ei tosin anna tilaisuutta esiintuoda omia ajatuksia – sikäli kuin niitä on –, ja lukijaa loputtomat haastattelukommentit väsyttävät.

Informaatioaines vaihtelee laajasti; ammatillista henkilökuvaa avartavien näkemysten (mm. Otto Donner, Atte Blom ja Dave Lindholm) lisäksi on tarjolla kolossaalinen joukko suitsuttajia ja itsestäänselvyyksien toistajia. Hectorin kommentti Maaritista: ”Koodi on keskinäinen kunnioitus”. Ja minä kun luulin sen olevan lähtökohta kaikkiin ihmissuhteisiin. Dave luonnehtii osuvasti Maaritia Dusty Springfield -tyylin laulajaksi; ei rock eikä iskelmä – joten jäljelle jäänee laulelma.

Tekstin liikanaista toistoa, puhetekstin fraaseja ja tyhjänaikaista kehuskelua olisi pitänyt karsia rankalla kädellä ja keskittyä henkilökuvan maalaamiseen. Nyt haastateltujen identiteetti tuntuu ajoin jo ohittavan Maaritia koskevan intressin. Kirjan teema on hukassa, ja asiafaktojakin saa välillä etsiä tuskastumisen partaalle.

Henkilöhakemistoa ei ole, vaikka haastateltavia on viljalti – näin suurta määrää ei olisi pitänyt mitenkään ottaa, koska toimittaja ei kokemattomuuttaan ole hallinnut aineistoa. Asiahakemiston laatiminen olisi ilmeisesti ylittänyt toimittajan viitseliäisyyden, tai ehkä taidot ja arvostelukyvyn. Laulutekstejä tutkaillaan yleensäkin popissa turhan perinpohjaisesti. Ne ovat usein tilaustöitä ja vaikka olisivat omiakin, vain harvoin riittävän syvällisiä tai henkilökohtaisia artistin identiteetin määrittämiseen. Yksistään jo Leskinen-esimerkki antaisi aiheen reflektoida artistin asemaa, kun ollaan riippuvaisia muiden tekemistä teksteistä ja lauluista.

Kirjan lukujako on epäaito ja otsikot selvästikin jälkikäteen huitaistu. Viimeinen varsinainen luku on Love; yhden sivun mittainen, muusta tekstistä irrallinen täräys Love Records-levy-yhtiöstä, missä Maarit julkisen uransa käynnisti. Love Recordsista olisi pitänyt kirjoittaa paljon, mutta se vaatisi toimittajalta omaa tietoutta. Tietoa on nyt haettu entisen Radio-Mafian taannoiselta avustajalta, Tero Lietteeltä. Love Recordsille tulvi Teron mukaan 1972 artisteja ”ovista ja ikkunoista”; paljon keskinkertaisia, joitakin hyviä, mutta vain muutama helmi.

Kukaan ei varmasti ole milloinkaan sanonut mitään noin omaperäistä – Pro Finlandia-mitalin arvoinen syväanalyysi! Ainoa vain, että Maaritista oli kyse, ja hänet tunnistettiin mestariksi, ”senseiksi”, jo 70-luvulla – ystävällisenä luonteena hän ei kuitenkaan itse ole julkisuudessa alentunut ihmisten luokitteluun. Hyvä silti, että asia valkeni kirjan toimittajallekin viimeisellä sivulla.

Kirjan herättämä julkinen keskustelu on ollut ilmeisen laimeaa, mikä on valitettavaa, mutta ymmärrettävää. Turun Sanomien Matti Komulainen vertasi sen tyyliä naistenlehtien jutusteluun, mikä on minusta yläkanttiin – johtavat naistenlehtemme ovat näyttäviä, erittäin osaavissa käsissä ja hyvin toimitettuja. Kirjan tyyli on pikemminkin pintapuolista ja kepeätä turinointia, diggaamista ja tohinaa.

Myönteisenä seikkana voi nähdä kotimaisen populaarikulttuurin valottamisen, mutta Maarit Hurmerinta olisi ansainnut parempaa. Rytmimusiikin ystävän kannattaa siltikin tutustua tarinaan. Paljon elämää, äänilevyn Suomi-historiaa ja vihjeitä levykuunteluun löytyy tekstistä. Parasta on, että Maarit ja Sami Hurmerinnan duo on edelleen aktiivinen ja keikkailee esittäen uusia, innostavia sovituksia vanhoista hiteistä, kuten saatoin itsekin todeta alkukesästä Jyväskylän Popparissa. Musiikki tosiaan puhuu äänekkäämmin kuin sanat.

 

Maarit. Toim. Annariikka Leino (Johnny Kniga 2014. 372 s.)

Takaisin