Jazzia Jumalan armosta – Juhani Aaltosen tarina

Kuvat:

18.09.2017 12:09


Saksofonisti-huilisti Juhani ”Junnu” Aaltonen (82) on yksi suomalaisen jazzin merkittävimmistä tenorisaksofonisteista ja huilisteista. Aaltosen ansiot suomalaisen jazzin ja yleensä rytmimusiikin puhallinsoittimien esikuvana ja tienraivaavajana ovat valtaisia. Siihen sopii niin free jazzia ja big bandeja kuin pieniä kamarijazzensemblejäkin, Heikki Sarmannon moninaisia projekteja, improvisoitua musiikkia – vain muutamia suuntauksia mainiten. Ansioluettelo on liian pitkä tässä toistettavaksi, mutta todettakoon, että Aaltonen oli UMO Jazz Orchestran perustajajäseniä ja Tasavallan Presidentti -yhtyeen ensimmäisessä kokoonpanossa mukana; siis todellinen uudistaja sielultaan. 1960-luvulta alkaen hän on soittanut useissa musiikkia uudistavissa yhtyeissä, kuten Martti ”Edward” Vesalan ja Antti Hytin projekteissa. Hän on työskennellyt myös johtavien ulkomaisten muusikoiden, kuten Arild Andersenin, Reggie Workmanin ja Andrew Cyrillen kanssa. Hannu Luntialan tuore Jazzia Jumalan armosta -kirja kertoo muusikon tarinan.

Jos yhteisiä nimittäjiä hakee Aaltosen muusikkoprofiiliin, seuraavia ei voi unohtaa: sisällyksekäs, sielukas, huimaavan ammattitaitoinen, monivivahteinen ja värikäs. Monipuolisuus on aina ollut musiikillisen ilmaisun ja työtavan ydintä; hän sitoutuu yhtä lailla soittaessaan radion viihdeorkesterissa tangoa kuin totisten improvisoidun musiikin huippujen kanssa. Ja tietenkin hän soittaa aivan perinteistä jazziakin – aina yhtä luotettavasti ja innostavasti. Omakin jazzharrastukseni starttasi triosta Aaltonen-Vesala-Kalmisto (Teppo Hauta-aho).

Pyrkimys soiton puhtauteen on leimallista; Aaltonen missä tahansa bändissä on jo itsessään laadun tae. Tiukka osaaminen, yhdistyneenä keskittyneeseen lataukseen ja intensiiviseen soittotyyliin on tuonut kuulijoita vuodesta toiseen. Keikkapaikoilla Aaltosesta on välittynyt kuva tyynestä, hiljaisesta, kohteliaasta ja yleensä varsin syrjään vetäytyvästä ja hyväntahtoisesta herrasmiehestä. Muistan, miten Sarmanto kutsui häntä haastattelussani lämpimästi termillä sielunveli, ”soul brother.” Yhteisymmärryksestä on helppo vakuuttua kuuntelemalla heidän levyjään.

Biografi jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käy läpi Aaltosen henkilökohtaista elämää ja ammatillista taustaa (24 lukua). Toinen on appendix, joka sisältää diskografian, kuvia ja taustatietoja (seitsemän lukua). Lukujen lopussa on lisäke ”Matkalla” – ehkä se on tarkoitettu eräänlaiseksi pohdiskelualustaksi, mutta sen käyttö vaikuttaa kovin tempoilevalta ja improvisoidulta, lukija hämmentyy tästä moninaisuudesta.

Kirja käy ”free jazz -hengessä” läpi Aaltosen kehitystä kymenlaaksolaisesta tanssimuusikosta ja teollisuustyöntekijästä Sibelius–Akatemiaan ja moderneihin jazzvirtauksiin – Helsinkiin ja ulkomaille – jotka muuttivat nuoren puhaltajan koko elämän.

Henkilö vai ammattilainen?

Toimitettu muistelmateos on tietysti aina hiukan ongelmallinen; elämysten ja ammattikokemusten jako ei ole helppoa. Pelkkä toimittajan jazzharrastus ei vielä ole tae onnistumiselle. Jos työn aloitus vaatii sellaisia neuvoja kuin ”kysy Ylestä” tai ”kysy JAPA:lta”, tulisi ehkä miettiä, kannattaako koko projektiin ryhtyä lainkaan. Olkoonkin, että Juhani Aaltonen on ekstemporoidun musiikin mestari, hänestä kertovan kirjan soisi olevan vähemmän improvisoitu koostelma.

Henkilö Juhani Aaltonen tulee lukijalle tutuksi, ja uuttakin oppii. Muusikon persoonan muotoutumista tarkastellaan syvällisemmin lähinnä viisikymppisenä tapahtuneen hengellisen herätyksen tuomana elämänsisältönä.

Kehittyminen muusikkona, alan ja tyylisuunnan valinta tulevat tosin käsitellyiksi, jos kohta jokseenkin hajanaisesti ja epäjohdonmukaisesti, ikään kuin tekijä olisi kavahtanut yhden asian syvällisempään tutkimista kerrallaan. Oman huilu- ja saksofonisoundin löytäminen kiinnostavat alan harrastajaa.

Toimitustyö olisi saanut olla huolellisempaa: sisällysluettelo on vailla sivunumeroita ja sivujen ylätunnisteissa toistuu teoksen nimi, ei siis lukujen otsikoita. Levottomuutta tuo viljellyn kielen moninaisuus, ilmiasu on sekakoosteinen ja muutoinkin kovin epäselvä. Jo sisällysluettelossa on englantia (Man With A Sax), ruotsia (Psalm) ja jonkin verran suomeakin. Omaksutun käytännön mielekkyys jää lukijalle arvoitukseksi.

Nimi- ja asiaindeksi olisi helpottanut lukemista ja asiahakua – ehkä sellaista on vaikea laatia, kun teksti katkeilee ja palaa samoihin asioihin oudossa asiayhteydessä. Töksähtelevä, paljon yhden sanan virkkeitä sisältävä teksti on työlästä luettavaa, eräänlainen sekoitus arkaismia ja modernismia. Vuosilukujen käyttöä tekstissä on suotta säästelty; tapahtumien sijoittaminen kartalle vaikeutuu.

Menee varmaan jo makuasioiden puolelle, mutta isojen alkukirjainten käyttö (amerikkalaista otsikointitapaa jäljitellen) tekee suomenkielisestä tekstistä tarpeettoman hermostuneen oloisen: ”Jossain Loistaa Vielä Valo”. Jenkkikäytännössäkin tavataan korostaa yleensä vain substantiiveja, ei siis prepositioita, verbejä tms. Englanninkieliset väliotsikot – osin kappaleiden nimiä – voivat ehkä kuulostaa lennokkailta, mutta niiden liittyminen kirjan teemaan tai kunkin luvun asiasisältöön on ongelmallista. Muutaman virkkeen mittaiset kappaleet tekevät ilmiasun sirpaleiseksi.

Täsmällisyys näissä muotoseikoissa auttaa lukijaa hahmottamaan tekstiä ja orientoitumaan siihen, mitä tuleman pitää. Lukujen otsikot eivät vastaa täysin tai paikoin ollenkaan itse luvun sisältöä. Avausjakso, A Man With A Sax, ei sisällä sen paremmin miestä kuin saksofoniakaan – ehkä oikeampi nimi olisi ollutkin A man without a sax? Aaltonenhan aloitti muusikon taipaleensa kitaraopinnoilla.

Kesken jääneet asiat

Vanhan sanonnan mukaan keskeneräiset asiat stressaavat eniten, ja tapahtuu myös tätä kirjaa lukiessa. Toimittajalla tulee olla viitseliäisyyttä tutkia lähemmin muusikon heittämiä, lyhyitä ja usein kiinnostavia ajatuksia. Muusikot ovat tottuneet ilmaisemaan itseään soittaen, ja usein tarvitaan intiaanin kärsivällisyys, jotta heistä saa pumpattua verbaalisesti ulos todelliset ajatukset. Esimerkiksi Aaltonen toteaa jazzin soittotaidon parantuneen Suomessa, osin koulutuksen ansiosta, joskin ”persoonallisuutta ei saa opinahjossa, mutta sen voi siellä menettää.” Minun kiinnostukseni herää noin vahvoista kommenteista ja haluaisin perusteluja, kokemuksia, vaihtoehtoisia näkemyksiä yms. Niitä ei kuitenkaan tule ja lukija joutuu toteamaan kerta toisensa jälkeen, että se oli sitten siinä.

Juhani Aaltosen henkilökohtainen ratkaisu, uskonasia, jääköön tarkempaan syyniin muille foorumeille, koska sivustomme ei ole eskatologinen tai ekumeeninen. Itse tunnen oloni hieman kiusaantuneeksi ihmisten avautuessa julkisesti tällaisista asioista – se on kuitenkin intiimi asia ja musiikin kuuntelijan kiinnostus kohdistuu vain hengellisyyden ilmentymisestä sävellyksiin ja soittoon.

Teeman kytkeminen kirjan kantavaksi linjaksi, otsikkoa myöten, tuntuu käsittelyyn nähden jossain määrin epäaidolta – epäilemättä millään muotoa päähenkilön uskon vilpittömyyttä. Käännynnäiset tuntevat usein taipumusta kiistää maalliset aikaansaannoksensa ennen nykyiseen uskoon tuloaan. Tai tarkemmin sanoen uusi yhteisö manipuloi heitä siihen – ja valitettavasti helluntaiseurakunta kantaa tällä saralla mainetta.

Vankilassa uskoon tullut Jukka Tolonen vähätteli ansioitaan blues- ja jazzkitaristina, kun hehkutin hänelle niitä keskustelussa. Tendenssistä voi vakuuttua dokumentaarista Tolonen -filmiä katsoen, kun Jukalta oppinsa ammentaneet nuorukaiset tekivät hänelle tribuuttilevyn – maestro tosin tuli studioon, mutta oli itse asiasta lähinnä vaivautunut.

Näin ei käy nyt, mutta jollain tapaa vanhat, upeat musiikkiprojektit sivuutetaan kevyesti tai puhe ohjautuu johonkin ajan ilmiöön tai marginaalisiin seikkoihin; suurelta osin kai tämä menee toimittajan kokemattomuuden piikkiin. Tolonen liittyi Aaltosen karriääriin jo Tasavallan Presidentin aikaan ja kaksikon tiet kohtasivat myöhemmin. Tolonen-filmin jälkimainingeissa heillä on ollut joitakin julkisia esiintymisiäkin.

Veteraanin tarkka ja yksityiskohtainen muisti tuo havaittavaksi menneiden vuosien jazzgenreä. Ajankohtaiseen keskusteluun esim. muusikkojen asemasta tai jazzin sijainnista Suomen kulttuurikentässä Aaltonen ei ole juuri osallistunut. Toimittaja olisi silti voinut kytkeä aikalaiskeskustelua tematiikkaansa musiikkilehtien ja -kirjallisuuden avulla. Luultavasti se olisi avannut jazzin osuutta havainnollisemmin kuin nyt referoidut runoteokset. Kirjan otsikko lupaa näkemystä jazzista ja Jumalan armosta, jotka molemmat tuntuvat kirjoittajalle melko hämäriltä.

Pitkä tie

Juhani Aaltonen on käynyt läpi pitkän tien sotalapsesta laajalti ulkomaillakin kunnioitetuksi muusikoksi. Menestys ei ole kihahtanut hattuun; maestro on säilyttänyt vaatimattomuutensa ja kiinnostuksensa musiikki-ilmaisuun ja sen jatkuvaan kehittämiseen. Hän on säilyttänyt asenteensa kaikkien vaikeuksien keskellä.

Kirjan kuva-aineisto on melko suppea; nuoruuden kuvia, Maarit Kytöharjun keikkaotoksia ja kolme vanhaa studiokuvaa (Sarmanto, trio ja Aaltonen itse). Kytöharjun kuvat ovat tasokkaita, mutta kuvaavat vain veteraania. Hieman arkistoja penkoen olisi löytynyt hyviä kuvia – vaikkapa JAPA:n ja Jazzrytmien kokoelmista.

Aaltonen on itsekin aktivoinut kirjaprojektinsa myötä ja lähtenyt rohkeasti tapaamaan yleisöään matineatyyliin; mm. Arabianrannan kirjaston ja Helsinki Jazzin tilaisuuksissa hän on kertonut mielenkiintoisesta elämänkaarestaan, esittäen myös huilulla muutaman kappaleen. Juuri näin pitääkin toimia: mm. kirjailija Sofi Oksasen menestys selittyy osin juuri tällä aktiivisuudella, eli hän on jalkautunut kirjamessuille ja muihin tapahtumiin ja tehnyt itseään ja teoksiaan tunnetuiksi.

Juhani Aaltonen on edelleen tuottelias, mm. Nordic Trinity -triossa (Klaus Suonsaari, Mikko Iivanainen) kolmen eri sukupolven soittajat yhdistävät taitonsa. Yhtyeen ohjelmisto perustuu luovaan improvisointiin ja soittajien kuuntelevaan, herkästi reagoivaan kommunikaatioon. Yhtyeen ohjelmisto edustaa tyylillisesti rohkean mielikuvituksellista, herkkää ja yllättävää free jazzia.

Nordic Trinity on maestron vitaalisuuden kannalta yksi innostavimpia nykyprojekteja. Se on kirjan levyluettelossa, mutta sivuutetaan tekstissä lyhyes

Juhani Aaltosen free -musisointi Reggie Workmanin kanssa löytää tästä: https://www.youtube.com/watch?v=HdYqnBD7VKI.

Saarnaajan alkusoitto SJO:n kanssa: https://www.youtube.com/watch?v=qQzIWeJOWps    

Levykuuntelijan kannattaa tutustua mm. seuraaviin levytyksiin: Nana (1970, Vesalan kanssa); Etiquette (1974); Strings (1976, Otto Donnerin kanssa); Shimri (1979, Arild Andersenin kanssa); Springbird (1979) ja Prana (1981).

 

Jazzia Jumalan armosta – Juhani Aaltosen elämäkerta
Tekijä: Hannu Luntiala
Aviador 2017, ISBN: 9789527063316
Sidottu, 250 sivua

Takaisin