Juha Henriksson: Musiikki: Jaakko Salo

Kuvat:

23.06.2014 10:04


Musiikki: Jaakko Salo

Jaakko Elias Salo (1930, Viipuri – 2002, Helsinki) oli äänilevytuottaja, säveltäjä, kapellimestari ja sovittaja. Hän oli pitkään keskeisimpiä vaikuttajia sodanjälkeisessä, suomalaisessa viihdemusiikkielämässä. Salo oli suomalaisen musiikin pitkäaikainen vaikuttaja, hän toi sovituksillaan Suomi-iskelmään kansainvälisen tuulahduksen jo 1950-luvun lopulla. Myöhemmin hän uudisti tangoa ja opasti tuottajana joitakin kaupallisia pop-artisteja. Juha Henrikssonin kirja Musiikki: Jaakko Salo kertoo muusikon muutoskaaresta jazzvibrafonistista kapellimestariksi, ja miten määrätietoinen gentlemanni kouli laulajatähtiä Scandian ja Fazerin leivissä.

Jaakko Salo opiskeli musiikkia ja humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, ja aloitti nuorena muusikon uransa pianistina Ronnie Kranckin yhtyeessä. Kranckin tekijä näkee edustavan jollain tavalla samaa suomalaiselle kevyelle musiikille kuin mitä John Mayall oli brittibluesille 60-luvulla. Tätä voinee pitää liioitteluna, mutta Salon merkitystä ei käy kiistäminen. Peter von Bagh & Ilpo Hakasalo (1986) luonnehtivat Saloa ”suomalaisen kevyen musiikin ”harmaaksi eminenssiksi”, mitä Mayall taas ei ollut bluesille.

Salo oli säveltäjänä, sovittajana ja pianistina merkittävä taustavaikuttaja. Hän meritoitui myös elokuva-, televisio- ja näyttämömusiikin tekijänä. Salo muokkasi mm. monia Unto Monosen tangoja levytyskuntoon ja yhdisteli Monosen sävelmäluonnoksia yhtenäisiksi kappaleiksi, Olavi Virran ikimuistoiset levytykset Hopeinen kuu ja Vihreät niityt ovat Salon sovittamia.

1956–1964 Salolla oli oma, jazzillinen iskelmäyhtye, solisteinaan mm. Vieno Kekkonen. Scandian levytyspäällikkönä 50-luvun lopulta alkaen Salo oli myös vaikuttajahahmoja jazziskelmän invaasiossa Suomeeen. Scandian mennessä Finnlevylle 70-luvuvulla Salo siirtyi Finndiscin tuotantopäälliköksi. Ja niin eteenpäin, ansioita riittää.

Salon merkitys rockin ja varsinaisen jazzin edistämiseen jää kirjassa avoimeksi – pop-laulajat (Johnny, Danny jne.) nousevat esiin. Mainittujen iskelmäyhtiöiden input tässä suhteessa lienee vähäinen. Oikaiskaa, jos olen tapani mukaan väärässä, mutta muistaakseni Love Records perustettiin, koska mainitut yhtiöt suhtautuivat vihamielisesti jazziin ja progressiiviseen rockiin. Törkeän kalliiksi hinnoiteltu levytysbisnes romahti punkin tullessa tehden tilaa omakustanteille – siihen asti ”levyttämään pääseminen” oli palkinto, siitä eespäin arkipäivää. Salo kuului yhtäkkiä eiliseen, minkä kirjoittaja kohteliaasti unohtaa.

Salon johdolla käännöshitit kuulostivat toisinaan lähes yhtä hyviltä kuin ulkomaiset alkuperäisesitykset – harmi, ettei tuota tendenssiä enää saatu siirrettyä popin ja jazzinalueelle. Lahjakkuus ei ole delegoitavissa. Jaakko Salo touhusi musiikissa niin monessa, että laatutason pitäminen korkeana osoittautui ylipääsemättömän vaikeaksi.

Tankeroita ja koukeroita

Paljon ansioita oli Salolla – ja mahalaskuja myös. Jotka kirjoittaja yrittää vääntää ansioiksi. 60-luvulla Salo oli VEK-tuotantoryhmän (VirtanenEloKuusla) olennainen taustavoima. Ryhmällä oli yksi saavutus: Montreux’n Kultaisen ruusun voitto sketsiohjelmalla Lumilinna (1965). Montreux’n Kultainen Ruusu, televisio-ohjelmille myönnettävä kansainvälinen palkinto tuli jakoon 1961 samannimisillä festivaaleilla (Rose d’Or Festival). Kirja siirtyy suoraan VEK & Salon ansioihin; oletetaan ilmeisesti, että kaikki lukijat tuntevat tapahtuman.

Salo oli Uuden iloisen teatterin perustajajäsen ja toimi sen revyiden kapellimestarina ja sovittajana ja käsikirjoittajanakin 2002 asti. Hän oli merkittävässä roolissa alkoholismista kuntoutuvan Juha ”Watt” Vainion laulutuotannossa tämän viimeisinä vuosina. Salon taustalla ansiot näistä ovat hieman tulkinnallisia, mutta Spede Pasasen elokuvien musiikissa Salo otti koukeroisen uransa todelliset mahalaskut – tunnetuimpana Uuno Turhapuro -elokuvien musiikki.

Turhapuron rutiinivääntöä ei enää käy pitäminen minkäänlaisena ansiona – ei liioin Jukka Virtasen kanssa tehtyjä Kivikasvot-renkutuksia. Näistä kauhein oli Ahti Karjalaisen pilkkalaulu Tankero’s love. Kömpelöstä englannistaan tunnettu Ahti K. ei puhunut siltikään yhtään sen huonompaa englantia kuin enin osa nykypoliitikoista. Eikä sen puoleen huonompaa kuin mitä Kivikasvot esittävät laulaen.

Salo sävelsi myös joitakin Saukin ja Pikkuoravien lauluja. Salon iskelmätuotanto jäi suppeaksi muiden työkiireiden vuoksi. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Salo avioitui 2001 pitkäaikaisen työtoverinsa Marjatta Leppäsen kanssa. Maestro Salo menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen Linnanmäen Peacock-teatterissa juuri ennen Magiaa mahantäydeltä -revyyn esitystä, jossa hänen piti olla kapellimestarina.

Huomiota muotoon

Juha Henriksson kirjoittaa tyylilleen uskollisena tasaisen varmaa ja asiallista, samalla kuitenkin myös hieman yllätyksetöntä tekstiä. Terävöitystä kaipaisivat monet muotoseikat. Näistä vähäisin ei ole tyyli – lukija on hieman ymmällään, onko nyt kyseessä epookkikirjallisuus, henkilöhistoria vai yhden ammatillisen uravalinnan kuvaus.

Otsikkokin olisi voinut olla hivenen omaperäisempi, eikä lainaa Jukka Virtasen tribuuttialbumilta. Tutkijoiden tapaan Henrikssonkin kirjoittaa kuin toisille tutkijoille puhuisi; lukijan odotetaan jo tietävän paljon kevyen musiikin historiaa ja tuntevan monia julkkiksia.

Henrikssonin kirja valottaa mainiosti tuottajan ja sovittajan keskeistä roolia musiikkituotannossa. Samalla se avaa perspektiiviä vaiheeseen, jolloin suomalainen populaarimusiikki ja viihde vielä etsivät tuoreita toimintatapoja. JAPA:n käytössä on valokuva-arkisto, joten Salon keikka- ja studiosessioihin on löytynyt kuvitusta. Parempaakin tosin olisi varmasti löytynyt vaikkapa Hesarin tai Suomen Kuvalehden arkistoista.

Kirjan kappalejako on numeroimaton ja ehkä turhankin taaja; tiukkaa tekstiä parisataa sivua ja 24 lukua, mikä tekee n. 10 sivua/luku. Tiheä vaihtelu tekee yleisilmeestä tarpeettoman levottoman, ja pakottaa kirjoittajan tiettyyn pinnallisuuteen ja ”sanomalehtimäisyyteen” – jos näin saa asian ilmaista. Henkilö- ja bändihakemisto avartavat lukukokemusta.

Suuren kappalemäärän takia kirjoittaja on pakotettu otsikkogeneraattoriksi. Nimikkeistö pyrkii lukijan koukuttamiseen lennokkuutta käyttäen, ja onnistuu siinä vaihtelevasti. Suklaasydän – Jazziskelmiä tai Swing it, magistern – Nuoruusvuodet on tekopirteää nokkeluutta. Kolme kieltä yhdessä otsikossa on sekin vähän liikaa. Suurilla kustantajilla on toimitukselliseen työhön avustajia, kirjailijan ei tarvitse itse tietää ja tehdä kaikkea.

Vanha hyvä sääntö sanoi, että luvun ensimmäisen kappaleen pitäisi jo sisältää otsikon lunastava lupaus. Esimerkiksi toinen luku Run for Your Life – Ammattiuran alku kyllä tutkailee ammatinvalintaa, mutta kuuluisaa Beatles-bravuuria ei avata lukijalle; siis miten se liittyy Saloon. Nuorelle soittoaktiiville keikkaa pukkasi, mikä ei liene suurikaan ihme; Salo oli ahkera ja monipuolisesti lahjakas muusikko ja soittajista oli tuolloin pulaa. Keikoista Salo iloitsi, hän ei juossut siellä henkensä edestä.

Jatkuva kaksoisotsikointi uhkaa menettää tehoaan, ja otsikoiden ja tekstin vastaavuussuhde jää kirjassa hieman vaatimattomaksi. Maestro Salon aktiiviuran aikaisia asioita toki käsitellään, mutta hänen osuutensa tapahtumiseen jää siltikin melko ohueksi. Päättävä luku Salon Jakke on ilmeisesti tarkoitettu solmimaan teemat yhteen, mutta nyt tuntuu siltä kuin koko kirja alkaisi takautumien avulla alusta uudelleen.

Uusi Iloinen Teatteri on mielestäni ollut aina pikemmin pintapuolista kenkkuilua viimeaikaisista tapahtumista kuin revyyviihteen riemuvoitto. ”Viihteellinen, kevyt näyttämöohjelma” on Peacockissa usein väkinäistä sarkasmia. Sanottu valitettavasti pätee niin teksteihin (mm Virtanen ja Seppo Ahti) kuin musiikkiinkin (Jaakko Salo).

*          *          *

Jaakko Salo oli musiikin moniosaaja jo ennen kuin kyseistä termiä edes tunnettiin. Iskelmäjazzin kautta hän on merkityksellinen myös jazzhistoriallisesti. Siinä olisi paljon opittavaa nykyiselle jazzikäluokallekin. Toistaiseksi lähinnä vain jazzvokalisti Aili Ikonen ja muutamat muut ovat tarttuneet suomalaiseen iskelmäjazziin sävelmateriaalina. YouTube on kuitenkin tehnyt etsimisen kaikille muusikoille helpoksi.

Musiikintutkija ja tietokirjailija Juha Henriksson on kirjoittanut aiemmin teokset Toivo Kärjestä, Erik Lindströmistä ja Rauno Lehtisestä. Kun iskelmäosasto on nyt tullut näin monipuolisesti läpivalaistua, voisikohan jatkossa toivoa myös poppia ja jopa jazziakin? Kriittinen tutkimus isojen levy-yhtiöiden jazzmyönteisyydestä on myös yhä tekemättä.

Henrik Otto Donner sanoi Hesarin muistosanoissaan Jaakko Salosta seuraavaa:

”Jäämme kaipaamaan armoitettua taiteilijaa, empaattista tiimityöläistä, jonka positiivista elämänasennetta ja innostusta taiteeseen kuvaa parhaiten hänen seuraava lausumansa: ’Työni on ollut etuoikeus, kuin lottovoitto. Kun 50-luvulla ymmärsin, että saan musiikin parissa vielä palkkaa, tienaan leipäni, se tuntui käsittämättömältä’.”

Juha Henriksson: Musiikki: Jaakko Salo (Suomen Jazz & Pop Arkisto JAPA, 236 sivua / valokuvia).

Sidottu, pehmeäkantinen (ISBN 978-952-67401-7-1)

Tilaukset: info@jazzpoparkisto.net

Sisältö

Swing it, magistern – Nuoruusvuodet

Run for Your Life – Ammattiuran alku

Suklaasydän – Jazziskelmiä

Lazzarella – Laila Kinnunen

Lasisydän – Elokuvasäveltäjäksi

Jöröjukkarock – Lastenmusiikkia

Blues in the Motion – Iskelmäelokuvia

Hopeinen kuu – Virran ja Malmsténin paluu

Yön tummat siivet – Suuri tangokuume

Lumilinna – Televisioviihdettä

East Virginia – Danny

Hetki lyö – Nuorisomusiikkia

Hymyillen – Käännösiskelmiä

Seitsemän kertaa seitsemän – Speden hovisäveltäjä

Kättä päälle ja käsirahaa – Pelimanni- ja romanimusiikkia

Paita, paita ja peppu – Ravintolaviihdettä

Aamu niityllä – Komedioita ja vakavampaa

Uuno on numero yksi – Turhapuro-elokuvia

Mustarastas – Fazerin vuodet

Samassa veneessä – Uusi Iloinen Teatteri

Vanhojapoikia viiksekkäitä – Juha Vainio

Bandoneon – Tangon alkulähteille

Salon Jakke – Musiikin ammattilainen

Lähdeviitteet

Lähteet

Henkilö- ja yhtyehakemisto

 KOMMENTTI EDELLÄ OLEVAAN

Jazzrytmeille

Antti Suvanto kirjoitti Jazzrytmeissä tuoreesta kirjastani ”Musiikki: Jaakko Salo”. On hyvin virkistävää lukea vaihteeksi tekstiä, joka ei ole pelkästään kirjan esittely, kuten nykyisin on aivan liian usein tapana, vaan todellinen arvostelu, johon sisältyy myös puntaroitua, rakentavaa kritiikkiä. Olisin kuitenkin halunnut kommentoida muutamaa Suvannon kirjoituksessa esitettyä väitettä.

Kummastelen, millä perusteilla Suvanto tulkitsee, että väittäisin Ronnie Kranckin ”edustavan jollain tavalla samaa suomalaiselle kevyelle musiikille kuin mitä John Mayall oli brittibluesille 60-luvulla”. Mainitsen Kranckin hyvin lyhyesti kahdessa kohtaa kirjaani, enkä kummallakaan kertaa esitä minkäänlaista arviota hänen merkityksestään.

Kirjan kaksoisotsikoiden alkuosaksi on valittu jokin kyseisessä luvussa esiintyvä sävelmän nimi. Tämä koskee myös Suvannon ihmettelemää toisen luvun otsikkoa. ”Run for Your Life” ei siis viittaa ”kuuluisaan Beatles-bravuuriin”, kuten Suvanto otaksuu, vaan Jaakko Salon omaan jazzsävellykseen, josta kerrotaan kyseisen luvun loppupuolella. Jaakko Salo Modern Bandin lyhytelokuvassa ”Jazzia vanhassa talossa” esittämä ”Run for Your Life” poikkeaa 1950-luvun tyypillisestä suomalaisesta jazzista, joka nojautui paljolti swingiin ja cool jazziin, sillä se on Art Blakey and The Jazz Messengers -vaikutteinen, hard bop -tyylinen sävellys.

Suvanto mainitsee Kivikasvot yhtenä Jaakko Salon uran mahalaskuista. En oikein ymmärrä valintaa, sillä toisin kuin Suvanto antaa ymmärtää, Jaakko Salo ja Jukka Virtanen eivät kirjoittaneet Kivikasvoille yhtään levytettyä sävelmää. Esimerkiksi Suvannon esiin nostaman Tankeros Love -kappaleen sävelsi ja sanoitti Ismo Sajakorpi ja sen sovitti Nacke Johansson.

Käännösiskelmät muodostavat keskeisen osan suomalaisen populaarimusiikin historiaa. Niitä on tutkittu aikaisemminkin, mutta olen yrittänyt kirjassani tuoda jotakin uutta tähän keskusteluun vertailemalla suomalaislevytyksiä originaaliversioihin. Suvanto kirjoittaa, että ”Salon johdolla käännöshitit kuulostivat toisinaan lähes yhtä hyviltä kuin ulkomaiset alkuperäisesitykset”. Olen itse tullut analyysini perusteella siihen tulokseen, että yllättävän usein Scandian levytykset kuulostivat jopa paremmilta kuin ulkomaiset esikuvansa. Syynä eivät olleet pelkästään Jaakko Salon innovatiiviset, kappaleen dramaturgiaa korostavat sovitukset, vaan tärkeässä roolissa olivat lisäksi Scandian käyttämät jazztaustaiset ammattimuusikot, jotka osasivat soittaa svengaavasti, tarkasti ja hyvällä soundilla. Myös Scandian äänittäjillä Aarre Elolla ja Jouko Aheralla oli keskeinen merkitys siinä, että käännösversiot toimivat niin hyvin.

Musiikkiesityksen ”hyvyys” on tietenkin hyvin subjektiivinen asia. Kirjassani on kerrottu lukuisia esimerkkejä mielestäni onnistuneista käännösiskelmistä. Lukija voi muodostaa niistä helposti oman käsityksensä, sillä kotimaiset ja ulkomaiset versiot löytyvät nykyisin netistä esimerkiksi www.suomalaisenmusiikinhistoria.fi ja YouTube -palveluista.

Juha Henriksson

Takaisin