Noël Balen: Django, vallaton virtuoosi

Kuvat: Django-kirja

18.04.2014 14:56


Noël Balen: Django, Vallaton virtuoosi

Suomenkielinen jazz-kirja on aina tapaus. Nyt tällaisen harvinaisen kulttuuriteon on tehnyt Aviator Kustannus. Sen vetäjä Vesa Tompuri on itsekin jazz-miehiä ja soittanut kitaraa jo vuosikaudet. Idea Django-kirjan kustantamiseen syntyi harrastuksen parissa.

Noël Balenin kirjoittama hieno elämänkerta Belgiassa syntyneen kitaristi Django Reinhardtin uran värikkäistä vaiheista ilmestyi ranskaksi vuonna 2003. Teoksen sujuvasta suomennoksesta vastaa Otto Särkkä. Hän on onnistunut mainiosta siirtämään Balenin sanallisen ”ilotulituksen” toimivaksi tekstiksi.

Jean ”Django” Reinhardt (1910-1953) oli aikansa merkittävimpiä jazzkitaristeja ja myös keskeinen genrensä muusikko jazzin historiassa. Kirjan esipuheessa hollantilainen Stochelo Rosenberg kuvaa osuvasti Reinhardtin merkitystä: ”Django on kuolemansa jälkeenkin yhä mustalaisjazzin veturi, keihäänkärki, sanansaattaja ja sankari. Hän on uskomaton legenda, jonka sädekehä ei himmene”.

Musiikkikriitikkona ja esseistinä työskentelevä ranskalainen Balen on paneutunut huolella asiaansa. Django-kirja on paljon enemmän kuin elämänkerta ja historiikki legendasta. Se on myös tietorikas, kiehtova kuvaus aikakauden eurooppalaisesta jazz- ja huvielämästä.

Varhaiset vuodet

Reinhardtin perhe eli kiertolaiselämää kulkien vuodenaikojen mukaan pitkin Länsi-Eurooppaa. Django soitti vankkureilla matkatessaan banjoa, kitaraa ja viulua jo varhaisella iällä. Perheessä oli useita amatööri-muusikoita, mutta varsinainen elinkeino oli huonekalujen teko.

Django sai naapuriltaan lahjaksi ensimmäisen banjokitaran. Tämä mullisti Djangon elämän. Hän oli tuolloin 12-vuotias ja päätti pyhittää aikansa soittimensa opiskeluun. Hänen oppimiskykynsä olikin häikäisevä vaikka oppi lukemaan vasta aikuisena. Django ei tuntenut nuotteja, mutta oppi hallitsemaan soittimensa ja keksi samalla oman soittotyylinsä. Sille leimalliset fraasit ja tauotukset hämmästyttivät kaikkia.

Vanhemmat soittajat kutsuivat pian Djangon joukkoonsa lauantaikierroksilleen Pariisin esikaupunkialueella. Nuorukainen oppi paljon – ehkä olennaisimmat taitonsa – mustalaisbanjisti Gusti Malhan opastuksessa. Tuon omaperäisen muusikon sävellykset olivat aina vaativia. Erityisesti siirtymäsoinnut olivat huomattavan rikkaita.

Malha sai Djangon innostumaan myös hanuristien melodiakulkuja koristavien vastaäänten improvisoinnista. Hänestä kehittyi erittäin taitava rakentamaan jämäköitä bassokulkuja, jotka antoivat kappaleille lisäpotkua eivätkä kuitenkaan tukahduttaneet niitä.

Vuonna 1928 Django loukkaantui vakavasti. Hän asui vaimonsa Bellan kanssa vankkurivaunussa, jossa syttyi tulipalo. Viime hetkellä he onnistuivat pelastautumaan. Django sai pahoja palovammoja ja oli vaarassa menettää jalkansa. Se saatiin pelastettua, mutta vasemman käden pikkusormi ja nimetön surkastuivat pysyvästi onnettomuuden seurauksena.

Stéphane Grappelli (oik.), Satchmo ja Django Nizzassa1948

Stéphane Grappelli (oik.), Satchmo ja Django Nizzassa1948

Djangoa hoidettiin Saint-Louis´n sairaalassa, jossa hän yritti kesyttää veljensä Josephin tuomaa kitaraa. Django joutui opettelemaan kaikki uudelleen, soveltamaan sormituksia, tasaamaan puutteitaan ja luomaan uutta tekniikkaa.

Muutamassa kuukaudessa tapahtui ällistyttävää kehitystä ja hän kykeni selättämään vammansa.

Django pääsi sairaalasta vasta huhtikuussa 1930 ja liikkui aluksi kainalosauvoilla. Pianisti Stéphane Mougin tarjosi hänelle pian töitä.

Sadan frangin esiintymispalkkio oli kitaristille onnenpotku noina aikoina. Bella oli synnyttänyt tällä välin Henri-pienokaisen.

Perhe-elämä ei juuri kiinnostanut Djangoa, joka askaroi uutta tulemistaan musiikkielämään. Hän oli myös alkanut tapailemaan uudelleen serkkuaan Naguinea, johon oli ollut tulenpalavasti rakastunut jo 14-vuotiaana.

Django alkoi vieraantua vaimostaan ja kaksikko lähti kierron päälle Etelä-Ranskaan. Hän tapasi matkalla riemukseen veljensä ja he alkoivat soittaa kapakoissa. Django tutustui näihin aikoihin Stéphane Grappelliin ja vaikuttui suuresti Louis Armstrongin musiikista.

Quintette du Hot Club de France

Talvella 1933 -34 Hot Club de France -yhdistys järjesti konserttisarjan. Yhdistyksen perustaja oli Hughes Panassié, joka oli koonnut ympärilleen vannoutuneiden swingin kannattajien kovan ytimen. Konserttien avulla he onnistuivat yhdistämään pariisilaisen jazzin parhaimmiston ja kaupungissa vierailleita amerikkalaismuusikoita.

Vertaistensa joukossa Django otti tämän tästä tilanteen haltuunsa konserteissa. Helmikuussa 1934 julkaistussa Jazz Tango -lehdessä raportoitiin: ”Voidaan todeta, että hän oli konsertin johtohahmo. Hän on eriskummallinen muusikko, jonka tyyli ei muistuta ketään muuta tunnettua soittajaa. Pariisi on saanut hänestä suuren improvisoijan”.

Samana vuonna Django ja Grappelli kutsuttiin kokoamaan yhtyettä nimeltä Quintette du Hot Club de France. Noël Balen kirjoittaa sen perustamisesta: ”Yhtye käsitteli musiikkia perinteiden ja modernismin sekä eleganssin ja hienostelemattomuuden välillä tasapainoillen. Se kutoi ilmaisunsa sekoitetuista sävyistä ja yhteen kietoutuneista kulttuureista”.

Quintette du Hot Club de France

Quintette du Hot Club de France

Ensimmäiseen viralliseen kokoonpanoon kuuluivat Djangon ja Grappellin lisäksi komppikitaristit, veli Joseph ”Nin-Nin” Reinhardt ja Roger Chaput sekä kontrabasisti Louis Vola.

Djangon ja Grappellin keskinäinen suhde oli aika ajoin jännittynyt, mutta soittokumppanuus säilyi loppuun saakka.

Reinhardt pääsi soittamaan ja levyttämään myös Pariisissa vierailleiden yhdysvaltalaisten jazz-muusikoiden. Heitä olivat esimerkiksi Coleman Hawkins, Benny Carter ja Rex Stewart.

Suuren esikuvansa, Louis Armstrongin, kanssa Reinhardt soitti radiosta lähetetyssä esityksessä. Uransa myöhemmässä vaiheessa Reinhardt soitti Ranskassa myös Dizzy Gillespien kanssa.

Django oli käytökseltään arvaamaton ja saattoi lähteä hävitä omille teilleen kesken kaiken. Zürichiin oli sovittu kerran konsertti, mutta Django oli kateissa. Artisteilla ei ollut varaa menettää esiintymispalkkiotaan. Kukaan Sveitsissä ei ollut vielä nähnyt Djangon kasvoja, joten ongelma selvisi veli Josephin ”tuurauksella”. Huiputus meni täydestä, ja ilta sujui enemmittä välikohtauksitta.

Sota-aika ja Yhdysvaltain matka

Toisen maailmasodan sytyttyä mustat amerikkalaismuusikot jättivät Pariisin ja palasivat kotimaahansa natsien pelossa. Joukkopaon seurauksena ravintolat turvautuivat entistä enemmän ranskalaisiin soittajiin. Django sai vaivatta töitä palattuaan Lontoosta, jossa hän oli sodan alkaessa esiintymismatkalla Grappellin kanssa.

Django viihdytti yleisöä Montparnassella Jimmy´s kapakan lavalla, esiintyi radio-ohjelmissa ja levytti aktiivisesti. Hän oli myös taitava säveltäjä, vaikkei opetellut koskaan nuottikirjoitusta. Hän työskenteli korvakuulolta esittämällä kunkin stemman soittajille erikseen.

Django oli jo ennen sotaa vakiinnuttanut asemansa arvostettuna muusikkona saksalaisten jazzin harrastajien keskuudessa. Pariisin varuskuntaan sijoitettu upseeri Dietrich Schulz-Höhn oli intohimoinen jazzin harrastaja. Hän piti huolen, että ranskalaismuusikot jätettiin rauhaan vaikka ”neekerijazzin ja swingin hullutukset ovat amerikkalaistumisen syytä”.

Stéphane Grappelli vietti koko sodan ajan Englannissa ja kvintetti oli osittain ”telakalla”, koska Django ei aikonut jatkaa yhtyeen toimintaa kenenkään toisen viulistin kanssa. Joillakin levytyksillä Grappellin korvasi klarinetisti Hubert Rostain.

Djangon ja Grappellin odotettu kohtaaminen vuonna 1946 tuotti bravuurikappaleita, jotka palauttivat ihmeellisellä tavalla mieliin kaksikon aiemman kumppanuuden. Grappellin ilmaisu oli saanut uusia ulottuvuuksia ja ylsi vakuuttavuudessaan Djangon väkevien soolojen tasolle.

Marraskuussa 1946 Django pääsi viimein jazzin kehtoon. Hänet oli kutsuttu Duke Ellingtonin orkesterin solistivieraaksi Yhdysvaltoihin. Django lähti matkalle ilman matkatavaroita ja soitintaan. Kitaristi oli vakuuttunut, että kun tieto hänen saapumisestaan kantautuisi, jokin amerikkalaisvalmistaja lahjoittaisi hänelle huippulaadukkaan instrumentin.

Vierailu oli kuitenkin pettymys. Duke orkestereineen otti kyllä Djangon lämpimästi vastaan, mutta muuten hänestä ei juuri huolehdittu pitkän kiertueen aikana. Hänelle ei ollut kirjoitettu ainuttakaan sovitusta, jossa kitaristi olisi otettu kunnolla huomioon.

Djangon osuudet sijoittuivat esitysten loppuun, ja hän soitti useimmiten pelkän rytmisektion säestämänä. Vasta viimeisten tahtien ajaksi mukaan tuli koko orkesteri yksinkertaisia riffejä tai sointumattoja tuottaen. Toki Djangolla oli rinnallaan Duke ripotellen valittuja sointuja pianostaan ja tukien kitaristia katseellaan.

Django (vas.) ja Duke Ellington

Django (vas.) ja Duke Ellington

Yleisön reaktiot olivat tästä huolimatta innostuneita – Django sai osakseen raikuvia aplodeja, ja hänet vaadittiin useita kertoja uudelleen lavalle. Vaikka Django joutui soittamaan tilapäisesti käyttöönsä saamallaan sähkökitaralla, hän osoitti silminnähtävää sopeutumiskykyä ja taituruutta.

Mustalaistaituri ei ollut tehnyt koko pitkää matkaa vain päästäkseen sirkusnumeroksi ja ohjelman loppuun sijoitetuksi viihdykkeeksi. Hän oli odottanut enemmän tältä suurenmoiselta orkesterilta, johon kuului vain kaikkein korkealuokkaisimpia muusikoita.

Myös kaksi luksuskonserttia Carnegie Hallissa menivät huonosti soitin- ja tekniikkaongelmien vuoksi. Tämä ei estänyt Djangoa olemasta valtava menestys, ja hänet vaadittiinkin kuusi kertaa uudelleen lavalle. Toisena iltana hän lisäksi myöhästyi ja Ellington ehti jo ilmoittaa, ettei Django esiintyisikään. Lopulta hän kuitenkin soitti esityksen lopussa ja oli jälleen suuri menestys.

Viimeiset viikot New Yorkissa kuluivat pääasiassa hotellihuoneen neljän seinän sisällä ja öisillä, alakuloisilla kapakkakierroksilla. Loppuajaksi Django vetäytyi maalaustöiden pariin ja sommitteli taulukankaille alastomia naishahmoja. Odoteltuaan turhaan sopimustarjousta Kaliforniasta hän päätti palata kotiin. Djangolla oli myös ikävä Naguinea ja Babikia, toista lastaan.

Viimeiset vuodet

Palattuaan Ranskaan helmikuussa 1947 Djangolla oli vaikeaa sopeutua normaaliin elämään. Hänen paluunsa ei ollut toivotunlainen huipentuma. Django ei antanut kuitenkaan periksi. Hän alkoi johtaa suurta kokoonpanoa, jossa oli yksitoista muusikkoa. Hänen ensimmäisistä tauluistaan järjestettiin kuukauden pituinen näyttely.

Pariisi ja jazz alkoivat muuttua. Uutta jazzia määritteli usein termi revival, sillä se haki vaikutteensa New Orleansin historiallisesta koulukunnasta ja 1920-luvun chicagolaisesta tyylistä. Uuden liikkeen edustajiin kuului nuoria ja taitavia muusikoita kuten Claude Luter, Michel Pacout ja Mowli Jospin.

Näinä aikoina swingmuusikoita syytettiin epäpuhtaudesta ja taantumuksellisuudesta, koska he tekivät vastarintaa bebop-aallolle. Django ja Grappelli kärsivät tästä kahtiajaosta. He eivät halunneet erottaa tyylilajeja toisistaan saati asettaa niitä vastakkain.

Tammikuussa 1949 Django ja Grappelli lähtivät Italiaan. Vaikka keikkamatka oli taloudellisesti houkutteleva, he ikävystyivät soittamaan kevyitä rallatuksia kerta toisensa jälkeen. He kuitenkin levyttivät eri sessioissa yli kuusikymmentäviisi kappaletta.

Balen kuvaa äänityksiä värikkäästi: ”Tallenteista nousee oikopäätä esiin hätkähdyttävällä tavalla äänityksen taso, joka tuo instrumentit kuuluviin lähes alkuperäisessä tehossaan ja ilmaisuvoimassaan. Akustisessa kitarassa kuuluu samaa ärhäkkää rakeisuutta ja paikoin tiivistä pistävyyttä kuin sähköistetyssä instrumentissa. Viulu lisää keitokseen rosoisine hyväilyineen ja silkinpehmeine ratsupiiskan sivalluksineen entistä selvempiä vastakohtia, ellei jopa paradokseja”.

Viimeiset vuotensa Django asui maaseudulla eikä juuri poistunut turvapaikastaan muualle kuin keikoille tai äänityksiin. Tammikuussa 1953 La Marseillaise-sanomalehdessä ilmestyi artikkeli, jossa käsiteltiin kitaristin uutta elämäntyyliä:

”Samois´n kylässä Djangoa pidetään korkeassa arvossa. Ei niinkään siksi, että hän on Django Reinhardt, vaan siksi, että hän pelaa ihmeellisen hyvin biljardia ja hänen ansiostaan Samois´n kylän biljardikerho päihitti Fontainebleaun biljardikerhon… Hän rakastaa myös kalastusta. Aina, kun hän ei heitä koukkuaan lankonsa vaatteisiin, siihen saattaa tarttua kalaakin”.

Django toukokuussa 1953

Django toukokuussa 1953

Django levytti loppuun saakka. Viimeinen äänitys tehtiin huhtikuun alussa Deccan studioilla. Sessiota seurasi viidentoista päivän kiertue Sveitsissä. Perhe seurasi mukana ja Django oli onnellinen poikansa kanssa.

Kitaristi oli jonkin aikaa valitellut toistuvaa päänsärkyä ja ollut huolissaan sormistaan, joita oli vaikea saada taipumaan. Naguine vaati miestään käymään vastaanotolla, mutta Django kieltäytyi itsepintaisesti.

Toukokuussa hän oli palaamassa kalastusretkeltä ja istuutui Chez Fernandin terassille vaimonsa ja Babik-poikansa kanssa. Ilma oli kuuma ja raskas, kun Django lyyhistyi äkisti. Kitaristi kannettiin lähellä olevaan kotiinsa. Tajunnan rajamailla harhaillut Django kielsi kutsumasta lääkäriä.

Seuraavana päivänä paikalle kutsuttiin kuitenkin lääkäri, jolle Django ehti letkauttaa ennen koomaan vaipumistaan: ”Ja nytkö te suvaitsette saapua?”. Kitaristilla todettiin aivoverenvuoto ja hänet siirrettiin sairaalaan. Kello neljältä iltapäivällä 16. toukokuuta 1953 Django Reinhardt veti viimeisen henkäyksensä.

Kirjan ”Jälkisanat” -osiossa on Django-kitaristi Kimmo Iltasen lyhyt katsaus mustalaisjazzin kehityksestä ja tilanteesta Suomessa.

Kirjan lopussa on myös kattava diskografia Djangon tuotannosta sekä bibliografia hänestä julkaistuista kirjoista.

Noël Balenin Django-kirja kuuluu jokaisen jazzdiggarin kirjahyllyyn. Se ei ole niinkään käsikirja eikä selailtavaksi tarkoitettu. Kirja on 244 sivun mittainen ja siinä on vain seitsemään ”raitaa” (lukua). Djangon tarina on kuitenkin niin värikäs ja ainutlaatuinen, että se imaisee mukaansa vastustamattomasti.

Noël Balen: Django, vallaton virtuoosi (Käännös: Otto Särkkä)

ISBN 978-952-7063-00-2

Aviador Kustannus

Takaisin