Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina

Kuvat:

07.09.2017 12:02


Päättymätön tie: Allman Brothers Bandin tarina

The Allman Brothers Band (USA, 1969–2017) oli bluesrock -yhtye, jonka musiikille tunnusomaista oli rockin, bluesin, ja kantrin kombinointi southern rock -domainiin höllästi liittyen. Studiolevyistä poiketen lavaesiintymisten improvisoidut, pitkät soitinsoolo-osuudet kytkevät bändin läheisesti jazziin, mistä myöhemmässä vaiheessa tulikin heille luonteva innoittaja. Alan Paul kirjoitti haastattelutekniikkaa hyödyntäen kulttibändin historian yksiin kansiin, joka nyt ilmestyy suomeksi nimellä Päättymätön tie.

Alan Paul on pitkän linjan toimittaja, joka kertoo kulkeneensa ABB:n mukana. Hän sanoo nähneensä, miten yksi aikansa suurista rockryhmistä muovautui ja kasvoi. Hän havainnoi myös kiertue-elämän kuluttavuuden sekä tähteyden aiheuttamat lieveilmiöt ja ristiriidat. Kuulemansa hän on kirjannut rosoiseen bändielämäkertaan, joka on kieltämättä moniääninen, mutta jättää toimittajan oman äänen sangen etäiseksi.

ABB perustettiin Jacksonvillessä, Floridassa 1969, mitä ennen jäsenet olivat jo hakeneet vauhtia paikallisissa yhtyeissä, kuten Allman Joys ja Hourglass. Varsinainen ensiliikuttaja oli kitaristi Duane Allman (1946–71), joka nautti laajaa kunnioitusta kekseliäänä muusikkona, mutta hän menehtyi jo alkuvaiheessa moottoripyöräonnettomuudessa. Yhtye nousi southern rockgenren johtotähdeksi taitonsa, mutta myös onnekkaiden sattumien kautta, kuten Easy Rider -elokuvan ja Woodstockin rockfestarin ansiosta.

St. James Encyclopedia of Popular Culture -hakuteoksessa (Gale, 2000) Jon Klinkowitz kutsuu Allman Brothers Bandia USA:n vastaukseksi 60-luvun britti-invaasiolle. Yhtyeen improvisoiva country-rock -tyyli oli hyvin amerikkalaista, ja yhtyeen suosio vaikutti merkittävästi Yhdysvaltojen etelävaltioiden kulttuuriseen nousuun, joka huipentui Jimmy Carterin valintaan maan presidentiksi. Klinkowitzin mukaan Allman Brothers myös ensimmäisenä otti onnistuneesti käyttöön kahden soolokitaristin ja kahden rumpalin kokoonpanon.

ABB jatkoi miehistönmuutoksin lähes puoli vuosisataa; ensimmäinen hajoaminen tosin tapahtui jo 1970, mutta uusintaottoja seurasi useitakin. Tien pää, yksi monista, tulee kirjan luvussa 19, uusi hajoaminen 1975. Työn sankarien taru sai oikeastaan lopullisen sinetin vasta toisen veljen, Gregg Allmanin (1947–2017) viime toukokuussa tapahtuneeseen kuolemaan.

Aikaisemmin julkaisemattomissa haastatteluissa äänen saavat myös menestyjien tärkeät taustavaikuttajat, kuten managerit, roudarit ja monet aikalaistähdet kuten Dr. John, Zakk Wylde, Billy Gibson, Buddy Guy ja Eric Clapton. Bändinjäsenten läheisten haastatteluihin ei ole paneuduttu; esimerkiksi laulaja-näyttelijä Cher, yksi Greggin kuudesta vaimosta, mainitaan vain kahdesti, silloinkin ohimennen. Näin kuvio jää oleelliselta osin vajaaksi; muusikot kertovat asioita omasta perspektiivistään.

Allman Brothers 1969

Moniulotteinen kertomus

Paulin muistelo on koruton kuvaus legendaarisen yhtyeen elämästä ja alituisista ongelmista, joista suuri osa oli itse aiheutettuja. Se kertoo lahjakkuudesta, jonka kanssa pelattiin käsittämätöntä hazardia. Rakenteeltaan se on yhtä aikaa keskustelukirja, bändihistoriikki, hieman ajankuvauskin ja kunnianosoitus bluesin vanhoille mestareille. Duane Allman esiintyy varhaisen kuolemansa vuoksi sivuilla vain muiden muistelemana.

Etelän rockille tyypillistä on helppo kuunneltavuus, varsin yksinkertaiset perusrakenteet ja keveän irtonaisesti kulkeva groove. Soittajalle tyylisuunnan biisit ovat silti haasteellisia, jotta kuuntelunautintoon päästäisiin. Itsekin olen keikoilla soittanut usein mm. bluesbändien suosimaa nimisävelmää tai You don’t love me -biisiä: niiden kuvion lapsikin oppii hetkessä, mutta saadapa siihen svengi – siinä riittää työtä! Tästä on helppo vakuuttua kirjankin pohjalta. Duane Allmanin suuresti ihannoima jazz tuli mukaan vahvemmin erityisesti yhtyeen myöhäistuotannossa. Tätä tendenssiä olisi voinut kirjassakin avartaa.

Alan Paul sanoo alussa viettäneensä vuosikymmeniä bändin kanssa seurustellen, treeneissä ja keikoilla. Jos tämä on totta – mitä sopii epäillä tai ainakin seurustelun syvyyttä – mutta varoo esittämästä omia ajatuksiaan. Varsinainen toimittajan osuus on minimaalista ja koostuu silloinkin vain yleisistä tiedoista, joita voi selata Internetistä, New Musical Expressin Book of rock -hakuteoksesta tai muista lähteistä.

Keskusteluantologiassa on 30 pitkähköä lukua, tai ehkä pikemminkin haastattelukoosteita, joiden yhteenkuuluvuus jää mysteeriksi. Erityisen vuorovaikutteisia ne ainakaan eivät ole. Luku 30 on otsikoitu vallattoman hauskasti ja mielikuvituksellisesti ”Viimeinen luku” ja se edustaakin lähestulkoon ainoaa toimituksellista aineistoa, laajuus vain reilut 20 sivua. ABB:n matkan siunannut 45-vuotiskiertue pysyy kuitenkin uskollisena kirjan muulle tyylille.

Kronologista esitystapaa pyritään noudattamaan, mutta keskustelut eivät noudata sitä kurinalaisesti. Keskustelujen taiteilijanimikkeistö on varsin tilava. Miten syvällistä tuo bändin ja muiden artistien suhde sitten on, jää kirjan toimittajalta tutkimatta; tyydytään siis haastattelulausuntojen toisintoihin, perehtymättä itse taustoihin. Joka tapauksessa arvostettuja nimiä ilmaantuu jazzinkin alalta, ainakin idoleina.

Ajallinen peitto on tietenkin laaja, aina 60-luvun hippiajoista nykypäivään. Kuvallinen aineisto on todella vaatimaton, vaikka bändistä olisi jo levy-yhtiöiden ja Internetinkin kautta saanut runsaasti kuvia. Nimi- ja kappalehakemistot helpottavat rönsyävän ja ajoin epäjohdonmukaisen kerronnan omaksumista, samoin diskografia.

Kirjoitustyyli pysyy samana kautta koko laajan kirjan. Amerikkalaiset kirjatoimittajat saavat tiettävästi palkkionsa sivumäärien mukaan, joten sanoja ei siis säästellä. Vähempikin kyllä olisi riittänyt.

Yksi tie ulos

Torsti Lakarin suomennos on pyrkinyt sanatarkkuuteen, mikä ei amerikanenglannin slangin suhteen ehkä ole aina paras ratkaisu. Suomennos on enimmäkseen kuitenkin sujuvaa. Päättymätön tie ei silti otsikkona aivan nappaa alkuteoksen ideaa, ”yksi tie ulos”.

ABB:n tunnetuimpia covereita oli One way out ja se on myös alkuteoksen nimi. Vähän outo valinta, kun kyseessä ei ole bändi oma laulu, vaan Elmore Jamesin vanha bluesnumero, josta ABB teki oman versionsa. Laulussa todetaan:

“Ain’t but one way out baby, and Lord I just can’t go out the door
’Cause there’s a man down there, might be your man I don’t know.
Lord you got me trapped a woman, up on the second floor
If I get by this time I won’t be trapped no more.”

Otsikon suomennoksen pohjalta välitön johtopäätös kai olisi, että bändin jäsenet ovat juosseet vieraissa päättymätöntä vauhtia. Kirjan teksti ei täysin tue tällaista käsitystä, vaikka urheaa yritystä tähän suuntaan onkin ehkä riittänyt.

Kirjan varsinainen rasite on kuitenkin sen loputon haastattelumuoto; 450 sivua haastattelutekstiä koettelee keskittymiskykyä ja kokeneen faninkin kärsivällisyyttä. Leikkaa/liimaa -tekniikalla haastattelulausuntoja on pätkitty ja kokonaisuudesta irrallisia virkkeitä tai lauseentynkiä sijoiteltu toistensa lomaan. Näin on kukaties haluttu luoda mielikuvaa tosiasiallista laajemmasta dialogista, tai että kaikki tähdet olisivat olleet yhtäaikaisesti paikalla juttelemassa ABB:stä.

Minun on mahdotonta uskoa, että esimerkiksi Eric Clapton antautuisi minkäänlaiseen ryhmäkeskusteluun, tai että hänellä edes olisi aikaa sellaiseen. Toimittajan kannalta haastattelun sanatarkka ja sanasanainen esitystapa myös estää verifioinnin ja omien näkemysten esiintuonnin. Iäkkäästä bändistä olisi myös ollut saatavilla runsaasti kuva-aineistoa, mitä hyödyntää.

”Teetä vai LSD:tä?”

Kirjoittaja tähdentää, että veljeyden tunne kuljetti yhtyeen lukemattomien vastoinkäymisten yli; bändi asuikin jonkin aikaa yhdessä: The Big House Georgiassa oli yhteinen koti 1970–1973. Tämä on tietenkin tulkinnanvaraista, mutta varmasti ainakin tärkeä osatekijä poikkeuksellisessa bändisaagassa.

Ison talon jääkaapissa jääteekannu erosi LSD -kiposta, joka havainnollisuuden vuoksi oli merkitty Jeesus-teipillä. Mielenkiintoinen elämisen perusmuoto, josta tietenkin irtoaa tarinoita.

Kuplivaa hersyttelyä keskusteluissa on ehkä hieman liikaakin – fanit kaipaisivat infoa biiseistä ja miten ne soitetaan, samoin kuin työkaluista (efektilaitteet, soitinmerkit jne.). Gregg Allman tuo puheeseen myös realismia ja bändielämän arkitodellisuutta. Laajan nimihakemiston avulla löytyy vinkkejä levykuuntelijoille, myös bluesin ja jazzin ystäville. Jazzin merkitys jää bändin kehityksen kannalta kirjassa turhan vähälle huomiolle.

Amerikkalaiseen tapaan kaikki henkilöityy. Kuitenkin ABB:a ei voi oikein pitää yksinäisten nerojen yhteenliittymänä – enempi aikansa ilmiönä ja sitkeänä konkarina. Yksilökeskeisyyttä on hieman vaikea sulattaa, vaikka kitaristi Duane Allman varmaankin ansaitsisi mestarin tittelin. Hän oli intohimoinen jazzmies, mutta oikeastaan tämä tendenssi pääsi oikeuksiinsa vasta maestron kuoleman jälkeen. Yhtyeen jäsenistä Gregg Allman loi myös soolouraa.

Allman Brothers ansaitsee muistelonsa. Bändin leipä tosin irtosi ensisijaisesti helppotajuisen southern rock -tyylisuunnan lauluista, mutta sen sielu eli kuitenkin vahvasti bluesin ja myöhemmin myös jazzin maailmassa, mistä on helppo vakuuttua kuuntelemalla heidän live-taltiointejaan levyiltä ja netistä.

Aviadorin kustantama Päättymätön tie jatkaa näyttävästi kustantajan kirjallista musiikkiantologioiden sarjaa; aiemmin olemme jo nautiskelleet mm. hot club -maestro Django Reinhardtin ja blueslegenda Johnny Winterin elämänkertojen erinomaisista suomennoksista.

Suomessa Capricorn Brothers Band (with blues sister Maria Hänninen) on omaksunut ABB:n southern -painotteisen tyylin ja vie sitä uljaasti eteenpäin. Musiikin tie siis on päättymätön, ja se kai lienee pääasia.

 

Päättymätön tie (alkuteos One way out)
Tekijä Alan Paul, käännös Torsti Lakari
Yhtye-elämänkerta
Aviador 2017
ISBN: 9789527063262
Sidottu, 420 sivua

Takaisin