Ralf Lindholm – kukas muu?

Kuvat:

29.10.2015 09:04


Lamppu Laamanen: Dave Lindholm – tietenkin

Suomalaisen musiikin hiljainen vaikuttaja ja kansansuosikki tahtomattaan, Dave ”Isokynä” Lindholm, (Ralf Henrik Lindholm, 63) on ammattipiireissä yksi arvostetuimpia kitaristejamme ja persoonallisimpia lauluntekijöitä. 1971 Ferris-yhtyeessä alkanut julkinen muusikon taival on ollut hyvin tuottelias; kuusikymmentä albumia suomen- ja englanninkielistä musiikkia ja niiden ohella mitä erilaisimpia – ja usein sangen erikoisia – projekteja kuuluu asiaan. Ari ”Lamppu” Laamasen tuore kirja, Dave Lindholm – tietenkin, valottaa Lindholmia henkilönä ja julkituo joitakin artistin huonommin tunnettuja tendenssejä ja pyrkimyksiä.

Rytmimusiikin ystäville Daven moninaiset musiikki- ja näyttämöprojektit ovat varsin tuttuja; Isokynä, Pen Lee, Rock & Roll Band, Bluesounds, Sleepy Sleepers, Dave L. B. Inventive, Leningrad Cowboys, Canpaza Gypsys, Otto Donner ja Andy McCoy – vain muutamia mainiten. Kuitenkin siis kovin sekakoosteista seurakuntaa; enin osa on tiukan linjan osaajia. Osa on myös outoa, lähes sekopäisesti koheltavaa sakkia, joiden funktio lienee selvin artistille itselleen – jos hänellekään.

Tai kuten Dave itse sanoo: ”Uralla ei oo mitään tekemistä mun elämän kanssa, ura on suunniteltu. Varsinkin kun alotin niin KUKAAN ei suunnitellu MITÄÄN.” -Näin epäilemättä on, mutta Dave siltikin on ehdoton musiikkinsa suhteen ja sitoutuu projekteihin ankaran paneutuvasti tai ei ollenkaan.

Uravastaisuudesta menestykseen

Aivan täydellisen suunnittelematon tai impulsiivinen Davenkaan tie ei ole ollut, vaikka häntä ei käy pitäminen perinteisenä karrieerimuusikkona tai tilaustöiden säveltäjänä. CV on pitkä ja vaikuttava, erityisesti rytmimusiikin alalta, oikeastaan lähes miltä tahansa musiikin alalta, ja sen Laamasen henkilöhistoriakin todistaa.

Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat mm. Jazzikansa tulee, Pieni ja hento ote, Sitähän se kaikki on, Kaikki menee seinään, Joo, joo, mä rakastan sua ja Annan kitaran laulaa vaan. Laamanen tuo hittien taustoitukseen lisäarvoa, jos kohta runoanalyysi ei tunnu olevan hänen vahva lajinsa, ja kirjoittajan oma näkemys jää melko pinnalliseksi.

Muusikkona Dave on kokenut isot lavat, siinä missä klubit, pienet baarit ja pubitkin, ja hän on tutkinut vakavissaan tehtyjä poikkitaiteellisia projekteja samoin kuin pilailubändejä. Hän puhuu, jos haluaa, paljon tai vähän, yleensä aika vähän; kaikki riippuu fiiliksestä, jota ilman ei ole mitään. Tästä ammatillisesta näkökulmasta kirja antaa kuvaa Daven polveilevasta toiminnasta.

Omaperäinen laulutyyli yhdistyy kuin luonnostaan Bob Dylanin honottavaan nenä-ääneen, jolle Dave on muutenkin artistina velkaa. Myöhempinä vuosinaan hän on vetänytkin Hasse Wallin kanssa Dylan-iltoja. Kokonaisuutena Daven oma tyyli on siksi omailmeinen, ettei sitä käy mallintaminen eikä kopiointiin ole juuri lähdettykään.

Sirkus, Vanha & uusi romanssi, Black, Aino, Luuttujengi tulee. .. Huikeaa rytmimusiikin nykyhistoriaa Suomesta! Osan ehkä saa lokeroida rock-, blues- tai pop-laatikoihin, jos haluaa, mutta se on aina Davea.

Jazzin kutsu

Jazzin pariin Dave Lindholm ei valitettavasti ole juuri tuntenut ainakaan tietoista vetoa. Lauluntekijänä hän silti lienee saanut vaikutteita mm. blues- ja jazzlaulujen tavasta rytmittää sanoituksia ja riimittää niitä, ja yleensä ilmaista ajatuksia ja tunteita. Suomenkieliset laulutekstit ovat olleet herkullisia sanaleikkejä (”Kissakala ui vastavirtaan, no joo.”).

Ranskan keveä mustalaismusiikki ja hot club jazz ovat myös antaneet Davelle vaikutteita säveliin ja teksteihin:

”Joo, täst tulis hitti, mut se ei kiinnosta mua pätkääkään
Makeeta rotutaloo mä en rupee rakentaa,
(Hmu-ut) mäki haluun tätä tanssii,
Aina fandjangoo, tietenkin.” (Fandjango)

Jazzfestareilla Dave on ollut arvostettu vieras – tällöin yleensä soul- ja bluespohjaisten bändien laulu- ja kitarasolistina (kuten mm. Enu’s Äänekoski All Stars featuring Pepe Ahlqvist & Dave Lindholm, Keitelejazz 2010). Poikkeuksiakin linjasta on, kuinkas muuten; mm. Kalliojärvi Jazz & Blues 2014, jossa Dave yllättäen keskittyi suomenkielisiin lauluihinsa. Yleisön mieleen oli sekin.

Jazzin tärkeä vaikuttaja, Henrik Otto Donner, teki elämänsä viimeisinä aikoina merkittävää yhteistyötä Daven kanssa, nostaen hänen muutoinkin omintakeisen musiikkinsa aivan uudelle tasolle.

Mutta se blues! Dave Lindholm on aivan huikea blueskitaristi, ja Laamanenkin valottaa bluestendenssiä (Pepe, SF-Blues, Maria Hänninen jne.). Kirjan olisi kuitenkin suonut nostavan enemmän esiin juuri Lindholmia kitaristina; laulutekstithän ovat median kautta tulleet jo lähes yhteiseksi omaisuudeksi ja ne ovat hyvin muistissa.

2006 Dave Lindholm sai ansaitun säveltaiteen valtionpalkinnon pitkästä ja tinkimättömästä urastaan, 35 vuotta ensilevytyksestä. 2009 hän sai Juha Vainio -palkinnon, ja 2011 Emma-gaalassa ”Erikois-Emman”, jolloin häntä luonnehdittiin seuraavasti: ”Aito bluesmies, suomalaisen bluesin ja rockin peruskallio.”

******

Ari Laamanen on helsinkiläinen kirjailija ja kustantaja, toimittajana mm. Lepakkoajan Radio Cityssä ja Rumbassa. Julkaisuja tähän asti ovat mm. Tavastia Klubi, Helsinki, Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta sekä Matkalla tuntemattomaan – Pelle Miljoona muiden mukaan. Hän pyörittää LampLiteLtd -pienkustantamoa.

Sivuja Lindholm -stoorissa on paljon ja tarinaa Davella varmasti riittäisi vielä pariin jatko-osaankin, jopa painopisteen ollessa itse musiikissa, mitä se nyt ei välttämättä kaiken aikaa ole. Ison työn toimittaja epäilemättä on tehnyt kirjansa eteen; paperille tarttuneiden tarinoiden skaala vain on lähes kiusallisen lavea. Mukana on musiikin ammattilaisten näkemyksiä Davesta muusikkona, mutta osa löysää jutustelua tai silkkaa juoruilua, osa diggaamista.

Diggaajien varaan rakentuvat kirjat kärsivät yleensäkin objektiivisuuden puutteesta. Elämänkerran pitäisi kuitenkin fokusoida vahvasti itse uraan – vaikka sankari itse kieltäisikin sen olemassaolon.

Laamanen olisikin voinut käyttää hieman enemmän kriittisyyttä ja täyttää toimittajan tehtäväänsä tiivistämällä rönsyäviä kommentteja ja esittämällä niitä napakasti omin sanoin, ja myös enemmän kirjoitustekstiä käyttäen. Kirjoitustyyli on luettavaksi piristävää, koska ihmisten ja tapahtumisen vuo käy voimakkaana – toisaalta runsas puheilmaisun lukeminen hieman rasittaa.

Joka tapauksessa tarjolla on kiinnostavaa ja tarttuvaa tarinaa suomalaisen rytmimusiikin viideltä vuosikymmeneltä. Tärkeä osa sitä on Dave Lindholm, tietenkin.

 

Lamppu Laamanen: Dave Lindholm – tietenkin
(WSOY/Johnny Kniga)

Takaisin