Tin Pan Alley

Kuvat:

08.08.2017 11:14


Tin Pan Alleyn tuottajia vuosituhannen alkupuolella

Ellingtonin sävellyksien englantilaistutkija Ken Rattenbury (Duke Ellington –  Jazz Composer, Yale University: 1990) käyttää termiä Tin Pan Alley kuvaamaan tyyliä osassa maestron pienimuotoista tuotantoa. Sillä Rattenbury tarkoittaa sävellysten ei-negroidisia piirteitä. Nämä ja eurooppalaiset vaikutteet näkyvät esim. hänen esimerkkeinä mainitsemissaan pianonuottiversioissa Mood Indigo ja Serenade to Sweden.

https://www.youtube.com/watch?v=GohBkHaHap8

Vielä 1950-luvulla tanssiorkesterimme ryhmittyivät usein nuottitelineen taakse soittamaan ohjelmistoon hankittua uutuutta. Se oli tavallisesti nelisivuinen pianonuotti (kustantajana usein PrimaVista, Fazer tai Westerlund) alkukielisine ja suomalaisine sanoineen. Chorusta (kertosäettä) tai refrängiä edelsi johdanto (verse), ja usein mukana olivat myös sointumerkit.

Brill Building valmistumassa syksyllä 1930

Ensimmäinen sivu oli taitavasti laadittu kooste, jossa saattoi olla kappaleen nimen lisäksi myös sen hitiksi tehneen artistin kuva ja tunnelmaa myötäilevä piirros. Viimeisellä sivulla olivat kustantajan muiden menestyskappaleiden luettelo ja ehkä myös jokin soitinmainos. Formaatti oli osa kansainvälistä iskelmänuottien kustannus- ja julkaisutoimintaa, josta käytettiin nimeä Tin Pan Alley eli ”Tinapannukuja”.

Termi otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, ja se tarkoitti alunperin erästä New Yorkin korttelialuetta. Siellä oli suuria musiikkikustantamoja, joiden ikkunoista kuului pianistien kilkuttelua heidän esitellessään viimeisimpiä iskelmiä tai työstäessään niitä laulu- tai pianonuoteiksi. Kuuluisin Tin Pan Alleyn rakennuksista oli Brill Building, jossa toiminta jatkui aina 1960-luvulle. Lontoossa vastaava alue oli Denmark Street. Silloin viihdeteollisuus ei enää perustunut kotien ja kerhotilojen pianoja varten tehtyyn musiikkiin.

Ennen Elvistä ja rokkareita iskelmän suosion mittana oli myytyjen nuottien määrä, joista kustantamot saivat suurimmat tulonsa. Ne ryhtyivät palkkaamaan omia säveltäjiä ja sanoittajia sekä myöhemmin myös ”pluggereita”, nuottien kauppaajia. Kohteina olivat mm. tavaratalot. Tärkeää oli että yleisö saatiin pitämään uutuuksista, viheltämään niitä ja ostamaan sitten nuotit. Joskus artistit itse hakeutuivat Tin Pan Alleylle etsimään tyylilleen sopivaa laulua, joka joskus jopa sävellettiin ja sanoitettiin paikan päällä.

Viime vuosisadan ensi kymmenellä noin sadan laulun sanotaan myyneen  kukin yli miljoonan. Yhdysvaltain väkiluku oli silloin vain hieman yli 90 miljoonaa. Kotoisen pianon rinnalle seuraavalla vuosikymmenellä alkoi tulla radio, ja Tin Pan Alley aktivoitui uudella tavalla. Vuoden 1908 jälkeen se oli tosin jo ryhtynyt myymään myös levyjä.

Tin Pan Alley kuoli – ainakin symbolistisesti – huhtikuun 12. päivänä 1954, jolloin Bill Haley Comeettoineen levytti Rock Around the Clockin. Sitä myytiin maailmalla 25 miljoonaa kappaletta, ja se merkitsi hiipumista iskelmänuottien kustantamisessa. Tin Pan Alleyn perintö kuuluu kuitenkin edelleen jazzmuusikkojenkin keskeisessä ohjelmistossa. Sitä ovat vaikkapa standardit, ”stankut”, I Got Rhythm, Sweet Georgia Brown ja Indiana, joka sävellettiin ja kustannettiin jo 1917.

 

 

 

 

 

 

 

Takaisin