Vibrafoni – näyttävä lyömäsoitin

Kuvat:

16.04.2018 13:27


Erik Lindström 2011

”Hei, tulkaa katsomaan, Oulunkylään tulee uusi hammaslääkäri”! Näin huusivat lapset toisilleen, kun Erik Lindström työnsi sodan jälkeen Helsingistä ostamaansa vibrafonia Oulunkylän asemalta kotiinsa. Junamatkan soitin oli matkustanut konduktöörivaunussa. Onhan se ollut näky: pienten pyörien päällä tiellä etenevä outo, kiiltävä metallinen häkkyrä putkineen ja muine kummallisine osineen.

Jokin aika sitten kuuntelin Fondiksessa, vaasalaisessa jazzkerhossa mustissa juhla-asuissa soittanutta mainiota kvartettia, Patrik Knif, vibrafoni (Deagan-merkkinen), Ralf Nyqvist, piano ja juonto, Roger Bäck, basso ja Stefan Brokvist, rummut. He musisoivat konsertissa tribuutin MJQ:lle, Modern Jazz Quartetille. MJQ:n tuttujen kappaleiden lisäksi ammattimuusikoista koottu kvartetti esitti myös kotimaisten säveltäjien jazzilmeellä soitettuja teoksia, Oskar Merikantoa ja Sibeliusta.

Yhdysvaltalainen Hermann Winterhoff suunnitteli ksylofonia ja marimbaa muistuttavan sähkömoottorilla toimivan vibrafonin (”vibes” tai tuotenimenä vibraharp)vuonna 1919, jonka nykyinen mekanismi kehitettiin 1921. Sen eri soittotekniikat ovat lähes kokonaan lähteneet jazzin piiristä. Ensimmäisiä soittimen mestareita olivat Adrian Rollini, Red Norvo ja Lionel Hampton, Erik Lindströmin innoittaja. Kuuluisuuteen nousivat 1940-1950-luvuilla Milt Jackson ja Terry Gibbs. Seuraavilla vuosikymmenillä tulivat tietoisuuteen mm. Bobby Hutcherson, englantilainen Tubby Hayes sekä neljän kapulan soittotavan kehittäjä Gary Burton. Me voimme puolestamme olla ylpeitä Severi Pyysalosta ja Panu Savolaisesta.

Modern Jazz Quartet, musiikillisena johtajanaan pianisti John Lewis, toimi säännöllisesti ja menestyksekkäästi 1951-1974 ja jatkoi vielä esiintymisiä 1980-luvun alusta vuoteen 1993. Suomessa se kävi maailmankiertueellaan Helsingissä 1964 ja Porin jazzjuhlilla 1982.

Jazzkvartettina MJQ oli poikkeava kokoonpanoltaan, mutta se onnistui valloittamaan maailman yhdistämällä ohjelmistossaan taitavasti moniäänisiä barokkivaikutteita ja juurevaa bluesia. Se toimi osuustoiminnallisesti; jokaisella muusikolla oli järjestelyissä oma tehtävänsä, vibrafonisti Jackson esimerkiksi vastasi kvartetin pukukoodista ja esiintymisasujen hankinnasta. Se esiintyi konserteissa arvokkaasti kuten klassisen musiikin esittäjät ja vaati järjestäjiltä sopimuksissa yksityiskohtien tarkkaa huomioonottamista. Ennen MJQ:n Porin konsertin alkamista esimerkiksi estradi jopa imuroitiin huolella.

Vibrafonisoolo on usein visuaalisesti vaikuttava ja herättää ihmetystä. Kun Jukka Haavisto vieraili helsinkiläisen Martti Nummen yhtyeessä kotipitäjänsä nuorisoseuran tansseissa joskus 1950-luvun alussa, ulkomainoksiin oli tekstattu sekstetissä olevan myös uutuussoitin, vibrafoni.

– Minimalismia vibrafonin käytössä jazzäänitteissä edustaa albumilla Monk’s Music (Riverside 1957) ura, pianisti Thelonious Monkin neljälle puhaltajalle sovittama lyhyt virsi ”Abide With Me” (Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on). Sen keskivaiheilla kuullaan yksi kapulan (nuijan) kilahdus metallikieleen (tangenttiin). Solistina lienee ollut itse Monk.

 

Takaisin