Antti Paranko vauhdittaa teatteria

Kuvat: Tommi Kantanen

04.04.2017 11:06


Finnhits laulattaa... Birgitta Putkonen

Kari Hotakaisen kirjoittama Finnhits Hämeenlinnan teatterissa on musiikillinen näytelmä suomalaisista karaokehaavekuvista: huoltoaseman baarin urbaanit hahmot lähiöiden kerrostaloista tuulettavat tuntojaan.  Esityksen musiikki sisältää lähinnä 1980-luvun suosikkisävelmiä, joita on näyttämötarpeisiin muokannut ja sovittanut jazzpiireissäkin arvostusta nauttiva kitaristi ja bändiliideri Antti Paranko. Pienimuotoinen yhtye takoo biisit ilmoille raikkaasti, vetovoimaisina uusina versioina.

Japanista startannut karaoke (”musiikkia miinus yksi”) on amatööriviihteen muoto, jossa asiakkaat esittävät ravintolayleisölle iskelmiä videotallenteen säestämänä. Ilmiö juurtui meille 90-luvulla, kun tuntumaa siihen otettiin ensin Ruotsin laivoilla.

Finnhits on hullaannuttanut rauhallisena pidettyä hämäläisyleisöä kevään aikana. Harvoin suomalaisteatterissa kokee niin spontaaneja suosionosoituksia ja kannustushuutoja kesken esityksen kuin Finnhitsien sooloista.

Näytelmässä muovituolien yläpuolella väikkyy kaukokaipuu, milloin taas onnen kultamaa tai todennäköisemmin häviö, ja baarissa aaltoilee elämänmakuinen henki.  Elämä on ollut epäreilua, välillä rankkaakin, ainakin harmaata, mutta myös harmaassa on finessejä. Aineksia riittää karikatyyriä syvempään tutkisteluun, pilke silmäkulmassa.

Tragikomiikkaa ja oman itsensä löytämistä…

Mutta kulman takanahan odottaa aina uusi laulu; milloin kaihoa, katkeruutta tai kun kukaan ei ymmärrä – Suomi-iskelmän arkinen kolminaisuus lyö mainiosti kättä karaoken idean kanssa. Ironia ja sarkasmi pysyvät kuitenkin hallinnassa; Hotakainen on liian taitava kirjailija sortuakseen kliseisiin ja liiallisiin stereotypioihin. Musiikkinäytelmä on tragikoominen ja riipaisevalla tavalla hauska, kun henkilöt kohtaavat karaoken huiskeessa oman ihmisyytensä.

Tasokas bändi

Teatteribändi tekee erinomaista työtä. Korokkeille sijoitetuilla muusikoilla ei ole lavalla omia vahvistimia, pelkkä esivahvistin, joka on kytketty suoraan miksauspöytään. Kuulovaikutelmaa he seuraavat nappikuulokkeiden avulla; nyanssit ovat tarkkoja ja volyymi pysyy kohtuudessa.

Antti Paranko on tehnyt hyvää työtä muokatessaan aikansa suosikki-iskelmät ja pop-laulut progressiivisen rockin, flamencon, funkyn, diskon ja jopa reggaen keinoin iskeviksi ja tehokkaiksi sävelmiksi. Muunnesoinnuin ja poikkeuksellisin harmonioin perinteikäs ”neljän soinnun musiikki” (kuten pianisti Iiro Rantala poppia kutsuu) on nostettu aivan uudelle tasolle.

Karaoke tulee japanin sanoista kara ja ōkesutoran (”tyhjä orkesteri”). Sitä lauletaan äänitteeltä tulevan tekstin ja musiikkitaustan mukaan, nyt siis ylellisesti bändin säestyksellä.

Resonaattorikitaraa soitetaan nyt klassiseen näppäilytyyliin – ei siis blueskitaristien suosimalla slide-tekniikalla – ja tulos on herkullinen. Ajanhenkeen sopivat diskosovitukset ovat mainioita, aina Stevie Wonder -tyylin keyboard-fraaseja tai The Trammpsien Disco Infernon fillejä myöten.

Vauhtia on haettu vanhemmistakin tyylilajeista, kuten bossa novasta ja cha-cha-chasta. Beethovenin Für Elise avaa pelin. David Lynchin Twin Peaks -huippusarjan henkeen (Angelo Badalamentin ikoninen tunnari) tehty Finnpeaks sulkee lopuksi komeuden.

Jazzpiireissä nimeä luonut William Suvanne tukee vahvaa työtä sopraano- ja tenorisaksofonifillein. Useinhan juuri puhaltimet vaativat volyymitason nostoa, mutta Suvanne on kehittänyt hiljaisen soittotekniikan, jossa soiton puhtaus kuitenkin säilyy.

Solistit hehkuttavat

Laulusolistit ottavat lauluosuudet tosissaan, muttei tosikkomaisesti. Carolan koskettavan tarinan soolona taannoin esittänyt Birgitta Putkonen loistaa nytkin. Muutkin naissolistien osat ovat näyttelijöiltä sytyttäviä esityksiä. Koreografiat ovat hengästyttävän vauhdikkaita, mutta laulajat eivät puuskuta.

Väärentämätöntä suomalaista baaritunnelmaa, laidasta laitaan: Sami Hurmerinnan Kapakkaenkeli, Jukka Kuoppamäen Rotunainen ja tietenkin Mombasa. Jätkän humppa on niin ovelasti sovitettu, että sen tunnistaa lähinnä vain sanoista.

Saska Pulkkisen hirmuinen David Lee Roth -parodia ryydittää vauhdikasta lavashow’ta karaokemestarin ryhtyessä itse laulamaan. Tarinan mukaan kitaristi Eddie Van Halen muuten kuuli Rothia kuppilassa laulamassa – karaokea, itse asiassa – Ice Cream Man’ia, ja päätti ottaa Rothin laulajakseen. Aina kannattaa siis kokeilla.

Toinen huippu on Mikko Töyssy, joka vetää kovaa ja korkealta ja puhtaalla äänellä Kaksi lensi yli käenpesän. Häntä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Hämeenlinnan teatterin Leonard Cohen -roolissa kunnostautunut Lasse Sandberg on myös hyvässä vedossa.

*                    *                    *

Karaokessa maan hiljaiset tarttuvat tilaisuuteen ja löytävät itselleen äänen – iskelmä on tosin illuusio, mutta se ei vedätä eikä valehtele.  Kaikissa ihmisyksilöissä on osa, joka haluaa nähdä itsensä isona ja heikon sortuvan, toisin kuin ns. positiivinen psykologia olettaa. Ja heikkona hetkenäkin voi tietysti aina kokeilla laulun voimaa, vaikka karaokessa.

Näytelmässä kuullaan mm. Rolling Stonesien Paint it black, Gibson Brothersien Cuba, Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma, Hectorin Kaksi lensi yli käenpesän sekä Hyvää huomenta Suomi (paremmin tunnettu originaaliversiona City of New Orleans).

 

Finnhits Hämeenlinnan teatterissa, Kari Hotakaisen samannimisen novellikokoelman pohjalta.
Musiikin sovitus: Antti Paranko

Muusikot: Antti Paranko, kitara, resonaattorikitara, Kalle Penttilä, keyboardit, Lauri Malin, rummut, William Suvanne, saksofonit, Aleksi Aromaa, bassokitara.

Sovitus ja ohjaus: Sakari Kirjavainen, näyttelijät: Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Lotta Huitti, Anneli Ranta, Saska Pulkkinen, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää, pukusuunnittelu: Satu Suutari, valosuunnittelu: Hannu Suutari, äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen, koreografi: Sari Louko

 

 

Takaisin